Miten aika eteneekään nopeasti? Juurihan loppui ensimmäinen lukuvuosi muotoiluajattelun, palvelumuotoilun sekä strategisen muotoilun parissa. Ihan hetki sitten aloiteltiin kesänviettoa superlämpöisessä toukokuussa. Nyt on jo aika tiirailla kalenteria tulevan lukukauden ja seuraavan vuodenajan tarjoamia tapahtumia silmällä pitäen, vaikka äsken koin upeat juhlavuoden Vauhtiajot. Jotenkin tuntuu uskomattomalta miten siitäkin kokemuksesta on jo kolme viikkoa!

Minulle tapahtumiin osallistumiseen liittyy pitkälti sen annista nauttiminen ja arjen katkaisu, mutta asioita tarkkailee myös ammatillisesti. Varsinkin nyt, kun on taas opiskelemassa uutta. Sitä saa myös pääsääntöisesti hyviä muistoja ja tunne-elämyksiä, jotka auttavat jaksamaan arkista aherrusta.

Mutta mitä sitten oikeasti jäi mieleeni Vauhtiajoista kolmen viikon jälkeen ajatellen? Ainakin se, miten hienolta tuntui tanssia lämpimässä kesäsateessa Pete Parkkosen tarjoten musiikkiaan Pihalavalla, miten Kirkkokatu pullisteli muun muassa Juha Tapion, Kaija Koon ja Sannin konserttien aikana ihmismerestä, kuinka yleisö lauloi mukana Popedan ja Juha Tapion lyriikkoja, heilutteli käsiään rennon letkeästi Elastisen energiabuustauksen tahtiin ja kuinka pääsin pitkästä aikaa laulamaan Elonkerjuun keikalla Pitkät pellot sekä koin vihdoin Brädin keikan vuoteen jatkoilla. Silti kaksi hienointa kokemaani hetkeä olivat ehdottomasti JVG:n konsertin aikana päästä seuraamaan pienen tytön mahtavaa eläytymistä räppien tahtiin laulaen muiden mukana sekä maailmantähti Anastacian konsertti kokonaisuudessaan. 

Tuo kolmen ja puolen oktaavin supertähti ei valloittanut vain hienolla lauluäänellään, karismallaan ja upealla lavashowllaan. Hän otti yleisön huomioon sellaisella tavalla, josta moni suomalainen artisti saisi ottaa mallia. Hän keskusteli aidosti yleisön kanssa: Kyseli jonkun nimeä ja paikkakuntaa, yhteisesti kuinka monella on ensimmäinen kerta hänen konsertissaan. Spiikit eivät olleet vain seuraavan kappaleen nimen kertomista, vaan puhumista aidosti yleisölle. Anastacia puhui niin reaaliajassa koettavien konserttien puolesta kuin vitsaili bändinsä jäsenen ruotsalaisesta taustasta, oltiinhan Suomessa. Hän myös mainitsi oman kansalaisuutensa kohdalla, ettei nykyinen ajanjakso ole suurinta huutoa amerikkalaisuudelle. Anastacian konsertin koettua jopa Kaija Koon keikka sai varjon päälleen.

Suomalaisiin uppoaa maanläheisyys, aitous, yhteys artistiin ja tunnelma lavalla. Pelkkä seuraavan kappaleen spiikkaus ja yleisön huutomyrskyyn saaminen ei ole riittävää ikimuistoisen keikkaelämyksen saamiseen. Vaikka visuaalisia elementtejä olisi kuinka, niin energianvaihtoon ja yleisön keikkahurmokseen pääsemiseen artistin tulee toteuttaa enemmän.

Festivaaleilla huomaa selkeämmin artistien tavat esiintyä ja olla yleisön kanssa. Siellä myös huomaa tasoerot näissä asioissa. Jos artistin pitää muistuttaa koko ajan yleisöä käsistä ylhäällä taputuksessa tai heilumassa, saada enemmän ääntä yleisön laulamiseen mukana, jokin ei esiintymisessä ole riittävää. Silloin on peiliin katsomisen paikka. Kun on nähnyt useasti saman artistin konsertit, myös maneerit saattavat alkaa pistää silmään. On hyvä, että on jotain juttuja, joista on muodostunut tavaramerkkejä, mutta toistuvat, kaavamaiset eleet alkavat häiritsemään. Siksikin jälkimmäiset kannattaa karsia pois.

Minulle käy toisinaan konserttien aikana niin, että jään ihastelemaan jonkun musiikki-intoilijan tavasta nauttia konsertista. Se liikehdintä ja musiikkiin antautuminen on niin maagista, että sitä vain katselee lumoutuneena unohtaen seurata lavan tapahtumia. Tällä kertaa jäin pienoisen JVG-fanin pauloihin viimeiseen tahtiin. Tuo kiharapää mustalla silmäkulmallaan ja pallohameessaan nosti lasten Peltorit korviltaan pois, kun JVG:n ensimmäisen kipaleen ensimmäiset tahdit kajahtivat Kirkkokadulle. Hänellä pysyi kädet ilmassa ilman käskyjä. Ne heiluivat siinä, missä koko tyttö, oletettavasti, isänsä olkapäillä. Biisien sanat olivat hallussa. Meno jatkui samana koko keikan ajan, vaikka välillä neitokainen siirtyikin, tulkintani mukaan, äitinsä syliin joksikin aikaa.  Loppupuolella tuo innokas fani tanssi maassa keskellä ihmismassaa hulmuttaen helmaansa musiikin tahtiin. Oli jännä tunne huomata, että olin itse tanssahtelemassa hänen tarkkailun alla. Siinä sitten jonkin aikaa tanssittiin tiivis katsekontakti toisiimme säilyttäen pari aitaa välissämme. Itsekin saa musiikista enemmän, kun toinen on niin sydämellään mukana tunnelmoimassa.

En tiedä paljonko näitä elämyksiä ja muistoja tulee loppujen lopuksi muisteltua aktiivisesti jälkeenpäin, mutta kyllä juuri hetkessä koetulla musiikkielämyksellä on valtavampi voima kuin esimerkiksi soittolistalta kuullulta musiikilta. Minun ei tänä vuonna enää pitänyt mennä mihinkään konserttiin tai vastaavaan, mutta päästyäni kokemaan Vauhtiajot, aloin taas kaivata keikoille, kokea taas elävänsä energisenä ja nauttivansa siitä hetkestä lähes kaikin aistein. Se vapauttaa suuresti ja tarjoaa tunteen eläneensä kunnolla.  

Kirjoituksen alussa on aina tyhjä paperi, tyhjä tiedosto, tyhjä blogisivu. Ajatuksia pyörii päässä kuin suunnitelmia ja toiveita käänteistä uuden elämänvaiheen alussa tai uutena vuotena. Vaikka sitä koko ajan näkeekin, että tekstiä syntyy, välillä on ajatuksia selvennettävä ja tekstiä muokattava. Teksti syntyy sykleittäin. Ihmiselämässäkin on kuulemma syklejä, seitsemän vuoden periodeja. Tekstiä puolestaan jaksottavat kappaleet, joiden välinen yhteys ratkaisee mihin suuntaan teksti etenee. Vaikka ajatuksia olisikin, lopputuloksen näkee vasta, kun viimeinen piste on kirjoitettuna.

Syy, miksi aloin ajatella elämääni tekstinä, sen muodostumista ja jaksoisuutta, oli tyhjä keikkakalenteri. Minulla ei ollut tiedossa yhtään keikkaa, mihin osallistua. Olen vuoden 2007 lopusta kiertänyt tiiviisti konserteissa. Juuri tuolloin on ollut alkamassa uusi vaihe, ja siis edellinen seitsemän vuoden sykli, elämässäni. Olin kuluvalle vuodelle hankkinut kaksi konserttilippua – toisen Elonkerjuun ja toisen Cheekin konserttiin. Toinen oli tekemässä paluuta, ja toinen lopettelemassa artistiuraansa. Kumpaankaan en päässyt osallistumaan. Koska Cheekin konserttiin olevaa lippua en saanut kaupaksi, tein päätöksen, etten tänä vuonna enää osallistu yhdellekään keikalle. Kaikkien takaiskujen jälkeen keikoille meneminenkin tuntui turhalta.

Olen aina ajatellut elämääni niinä vaiheina, jotka kuvaavat kyseistä elämäntilannettani. Takaiskujen aika sekä uusi opiskelukausi menevät tällä hetkellä ironisen draamallisesti sekaisin. Jos ajattelee elämää seitsemän vuoden jaksoina, niin tämä nykyinen elämänvaiheeni alkoi nelisen vuotta sitten, jolloin aloitin työt festivaalimarkkinoinnissa. Tämän syklin aikana olen pystynyt toteuttamaan markkinointia ja viestintää 19 tapahtumaan yhtäaikaisesti ja seuraavanakin kesänä viiteentoista festivaaliin – samaan aikaan toimitusjohtajan liiketoimintakiellon ollessa voimassa, selvinnyt täysin odottamattomista tilanteista, aloittanut elämäni uudestaan opiskelujen kautta sekä etsinyt jälleen itselleni uuden kodin. Viime syksynä sivutoimisena aloittamiini YAMK-opintoihin olen etsinyt opinnäytetyön kohdetta. Jokainen viikkojen, ja jopa kuukausien, neuvottelu on ajautunut syystä ja toisesta lopulta karille. Teoriakirjatkin odottavat kestokasseissa lukijaansa. Jokainen niistä pääsee kyllä tutkittavaksekseni tämän kesän aikana. Ja mitäänhän en vielä ole menettänyt, päinvastoin. Paikkaa, johon voin toteuttaa opinnäytetyöni, etsin niin kauan kuin yhteispeli tulevan tahon kanssa löytyy. Kun on elämää, on toivoa.

Jos elämää ajattelee seitsemän vuoden sykleinä, nykyistä kautta on jäljellä vielä kolme vuotta. Eli suurimman osan olen jo läpikäynyt. Ei siis taida olla luovuttamisen paikka. Jos voin toteuttaa tämän vuoden aikana opinnäytetyöni, niin ensi vuoden kuviot ovat osaltani täysin auki. Jos taas opinnäytetyön kohtaloa ei ajattele, niin tulevan syksyn jälkeen opinnot ovat kohdaltani ohi tämän vuoden lopussa. Pahin näyttää olevan ohi, tämän kirjoitettuani koputan toki kolmesti puuta. Näiden seikkojen tajuaminen uudessa kodissani on saanut minut tuntemaan, että olisin jo uudessa elämäntilanteessa.

Minulla on viime kuukaudet ollut mottona ”Kaikesta selviää – sisulla ja sydämellä.” Tuo ei enää kuvaa minua ja elämääni. Mottoni tulee kuvata kaiken jälkeen muuttunutta minuuttani, joka vaikuttaa siihen, millainen olen, ja siten henkilöbrändiini. Mottoni tulee olla yhtä raikas kuin olemukseni kaiken uuden edessä. Aluksi tätä uutta mottoani miettiessäni oli vain ajatus uudesta motosta. Erilaisia sanayhdistelmiä käännellen päädyin kolmiosaiseen muotoon. Mottonani tässä tilanteessa mukanani matkaa ”Sydämestä, hyvää tuottaen, tavoitteisiin.”  Se kuvaa minua ja toimintatapaani sekä on luonteeni kaltaisesti myönteinen.

Kun pohdiskelin uutta mottoani, oli hetki, jolloin Provinssista kantautuivat ääninä Lauri Tähkän keikka, ja herran uusi biisi Mä en pelkää oli päässyt juuri yleisön kuultavaksi. Keväällä minua ei ollut liikuttanut somet täyttäneet keikkakuvat. Mutta kun olin kokenut maagisen iltapäivän kuunnellen yhä uudestaan ja uudestaan Tähkän uusinta kappaletta ja heti perään Törnävänsaarelta kuuluneita sulosäveleitä sekä nähdessäni myöhemmin kuvat kyseisen artistin kesäkeikoilta saivat nämä seikat minut kaipaamaan konsertteihin, haluamaan kokea musiikin elävänä edessäni.  

Opinnoissani odottavat vielä asiantuntijuus-luennot ja asiakkuudet digimaailmassa, keikkailu jatkuu jossain vaiheessa tauon jälkeen uudella sykkeellä ja uusi työelämä on sekin uskoakseni tulossa. Parasta elämänkulussa, jossa kaikki ei suju sulavasti, on päästä kokemaan sellaista, jota muuten ei pääsisi elämään. Vaikka sairas lapsi matkalla ei ole mitenkään mukava kokemus, niin tällaisessakin hetkessä olen saanut tänä kesänä toimia. Todennäköisemmin kyseinen tilanne ei olisi muutoin toteutunut tai tule tulevaisuudessa tapahtumaan osallani. Koska en ole keikkaillut, olen päässyt viettämään erilaista elämänmenoa. Kaikki kokemukset sisältävätkin lopulta vähintään hopeareunukset, jokainen hetki on arvokas. Siispä: Sydämestä, hyvää tuottaen, tavoitteisiin.

Olen pahoillani, ettet ole kuullut minusta hetkeen jos toiseen. Olen kuitenkin luvannut itselleni, etten kirjoita kuin vain silloin, kun minulla on oikeasti asiaa ja haluan sinun tulevan ajattelemaan jotain huomioimaani, mikä on oikeasti tärkeää.

Minun viimetalvinen haastatteluni koulukiusaamisen ajasta ja vaikeuksien kohtaamisesta sai aikaan ihmisten halun avautua minulle omista kokemuksistaan. Olen kuullut myös rajuja elämäntarinoita, joista fanit artisteille avautuvat.

Minua kiusattiin lähes koko peruskouluaika, joten minulle tämä vuodenaika, nimenomaisesti toukokuun viimeinen viikko, oli pitkään vielä koulun loputtuakin todellinen vapauden aika, sulkeuduin jälleen syksyllä. Tänä päivänä kiusattu ei välttämättä pääse pakenemaan kiusaajiaan, sillä sosiaalisessa mediassa se voi jatkua kellon ympäri vuodesta toiseen. Tämä tarkoittaa ihmisen itsetunnon ja -luottamuksen painamista alas 24/7. Kiusattu ei pääse hetkeksikään pois sosiaalisesti kudotusta kidutushäkistään. Kun kiusaamista tapahtuu joka paikassa, kiusaaminen liittyy kaikkeen kanssakäymiseen.

Omat luokkakaverini, ja yläasteella koko vuosiluokka, sulkivat minut kaveripiireistä pois. Siinä oli helppo puhua minusta pahaa, ja virheellisten tietojen levitä. Tänä päivänä kiusattu on helppo sulkea pois somekanavista, perustaa suljettuja ryhmiä, missä puhua pahaa kiusatusta.  

Kun on tarpeeksi kauan alistettu, nöyryytetty, kiusattu ja luottamus petetty, enää ei uskalla puolustaa itseään, se ei edes auttaisi. Sitä muodostuu hiireksi, joka on hiljaa nurkassa ja pelästyy uutta kontaktia. Silloin mieluummin poistuu paikalta kuin ottaa vastaan mahdollisuuden uuteen solvaukseen, pettymykseen ja luottamuksen rikkomiseen.

Kiusaamista ei tapahdu vain lasten ja nuorten keskuudessa, mikä kuitataan liian usein keskenkasvuisten pikkuvaiheeksi elämässä. Kiusaamista tapahtuu kaikesta huolimatta aikuistenkin keskuudessa. Työpaikkakiusaaminen alkaa pikku hiljaa ja muuttuu vähitellen ankarammaksi ja ankarammaksi. Se on sellaista, josta ei niin saa otetta. Se ei tapahdu selkeästi muiden edessä. Tämänkin olen kokenut, myös esimiesten ja ohjaavien henkilöiden taholta.

”Muista, että toinen ihminen on aina enemmän kuin ajatuksesi hänestä.”

Olen pohtinut kiusaamista ja sen kaavaa jo pidemmän aikaa sekä jopa analysoinut sen syitä ja seurauksia omien kokemusteni ja minulle avattujen kertomusten sekä näkemieni tilanteiden pohjalta. Somessa puuttuu ihmiskontakti, sanaton viestintä ja se, että ihminen oikeasti näkee toisen fyysisenä olentona. Tällöin kuulemma ihminen ei kykene empatiaan, eli ei kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää mitä hän kokee. Empatiakyvyn taso vieläpä muutenkin vaihtelee ihmisten välillä. Olen lukenut uutistekstien yhteydessä olevia ihmisten kommentteja niistä. Muiden kohtalot uutistekstissä nähdään helposti mustavalkoisina oman maailman kautta. Sitten tuodaan esille, että itse toimisi oikein kyseisessä tilanteessa ja, että oma näkemys on se ainoa oikea.

Olen huomannut, että kiusaajilla on tarve nostaa omaa itsetuntoaan kiusaamalla muita. Heillä on yleensä elämäntilanteessaan prosessoitavana sellaista, jonka takia he ovat epävarmoja itsestään. Kun saa valta-asemaa suhteessa toiseen tai toisiin, ettei hänelläkään tai heilläkään ole mukavaa, voi tuntea samalla statuksensa nousevan – eipä hänelle ryttyillä, ja voi vaikuttaa jopa siihen kuka on suosiossa.

Juuri koska ihmiset haluavat välttää itsensä kokemasta kiusaamista, on helpompi mennä näennäisesti vahvemman puolelle. Näin kiusaajien sopulilauma kasvaa, ja kiusaajat saavat voimaa taakseen. Pian yhden mielipiteestä on muodostunut yleinen näkemys, vaikkei se välttämättä edes pidä paikkaansa. Esimerkiksi siirryttyäni yläasteelle ala-asteelta saakka olleet luokkalaiset kertoivat kyllä muille, että minua pitää vältellä, sillä vammaisuus oli kiusaajistani tarttuvaa, spitaaliseksikin minua sittemmin kutsuttiin. En itse saanut mahdollisuutta osoittaa kuka oikeasti olin.

Yksi koulullinen väärissä mielikuvissaan on pieni pisara meressä kuin somekanavallinen ja pari seuraajia. Nettiin kerran laitettu pysyy tavalla tai toisella siellä. Ihmiset kirjautuvat erilaisiin palveluihin lukematta yhteisö- ja palvelun käyttösääntöjä. Sitten, kun joku tai jotkut uskaltautuu/-vat mainitsemaan ilkeästä postauksesta tai kyseinen julkaisu ilmiannetaan, niin kevyesti kiusaaja puolustautuu sillä, ettei ole ollut tietoinen kyseisistä säännöistä. Kyse ei ole vain tietämättömyydestä palvelun käyttöehtoihin, jotka tulisi lukea kirjautumishetkellä. Käyttäytymistavat on myös huomiotava. Lisäksi pahimmillaan julkaisu saattaa olla yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä tai jopa kunnianloukkaus.

Puhuttaessa kiusaamisesta, yleisesti, somessa, koulussa tai työpaikalla, unohdetaan yleensä kolme muuta ryhmää kiusaajien ja kiusatun lisäksi. Ensinnäkin on joitakin henkilöitä, jotka yrittävät saada osapuolet ymmärtämään paremmin toisiaan ja eri näkökulmia. Monesti osapuolet näkevät näiden ulkopuolisten ajatusten esille tuojien kommentit puolueellisina vastakkaiselle puolelle, etenkin kirjoituspohjaisessa viestinnässä. Toiseksi on olemassa henkilöitä, jotka omaa aseman menetystä pelkäämättä nousevat kiusaamista vastaan. Mielestäni pahimpia ovat ne, jotka eivät syystä tai toisesta ota kantaa kiusaamiseen, vaan antavat sen jatkua. He yleensä puolustautuvat hiljaisuuttaan sillä, että ovat puolueettomia. Sveitsinä oleminen ei tarkoita, että voi ummistaa silmänsä ihmisten pahoilta sanoilta ja teoilta toisia kohtaan ja antaa jonkun murentaa toisen itsetunnon. Eiköhän yksi Risumies-tapaus riitä.

”Standing up means being an upstander, not bystander.”

Juurikin nettikiusaamisen puuttumisen huomioimiseen on tarttunut brittiläinen AntiBullyingPro-kampanja, jonka tarkoituksena on saada ihmisiä toimimaan nettikiusaamistilanteissa sen loppumiseksi, eikä vain olemaan sivustakatsojana: ”Standing up means being an upstander, not bystander.” Tämä tärkeä huomio on AntiBullyingPron järjestämän Cambridgen herttua Williamin suojeleman Stand Up to Bullying -päivän internetsivustolta, www.standupbullying.co.uk. Prinsessa Dianan hyväntekeväisyysjärjestö The Diana Awardin organisoiman kampanjan kautta Cambridgen herttuapari onkin ottanut kantaa nettikiusaamista vastaan. Myös Yhdysvaltojen ensimmäinen nainen Melanie Trump on aloittanut nettikiusaamista vastustavan oman kampanjansa.

Maanantain mietelausetta varten käyn läpi tuhansia sitaatteja ja ajatelmia viikoittain. Taannoin Kodin Kuvalehti jakoi Instagramissa ajatelman, jonka jokaisen tulisi muistaa kohtaamisissa somessa tai missä vain: ”Muista, että toinen ihminen on aina enemmän kuin ajatuksesi hänestä.” Eli unohda mustavalkoisuus ja muista ajatella ennen puhumista. Tästä on olemassa hyvä muistisääntö englanniksi: THINK.

T = Onko se TOTTA? / Is it TRUE?
H = Onko se AVULIASTA? / Is it HELPFUL?
I = Onko se INSPIROIVAA? / Is it INSPIRING?
N = Onko se TARPEELLISTA / Is it NECESSARY?
K = Onko se HYVÄNTAHTOISTA? / Is it KIND?

Kiusaamisten mahdollisuuksiin vaikuttaa jo se, että jo yhteiskunta luokittelee meitä. Nykyistä Sussexin herttuatar Meghania on kuvattu määreellä puoliksi tummaihoinen, minut taas on helppo määritellä puolivammaiseksi. Olen itsekin kyseiseen määritelmään sortunut. Nämä termit tuovat esille vähemmistöisyyden ja alemmuuden suhteessa johonkin ylempään. Miksei Sussexin herttuatarta ole kuvattu puoliksi valkoihoisena? Miksi en voisi olla puolitoimintakykyinen?

Kävin elokuvissa katsomassa I Feel Prettyn, jossa tukevahko nainen, Renee Bennett – näyttelijä Amy Shumer – on päätynyt töihin kosmetiikkafirman nettipäivitykseen todella lihavan miehen kanssa. Toimisto on kellarissa. Reneelle yhteiskunnallinen asema ja oman kehon (olo)muoto aiheuttaa stressiä. Kun hän on tilanteessa, jossa pitää mennä pääkonttorille ehostettujen, kauniiden ja langanlaihojen muurahaispesään, on tämä jäädä häneltä välistä. Renee kuitenkin löytää uuden asenteen lyötyään päänsä pahoin. Hän ei vain usko olevansa kaunis, vaan pystyvänsä kaikkeen. Vielä paremmin hän onnistuu, kun ymmärtää, että hän pystyy mihin vain, kun uskoo itseensä, hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, ja toimii omana itsenään, eikä yritä olla mitään muuta.

”Itseluottamus on supervoima. Kun kerran aloitat itseesi luottamisen, ihmeitä tapahtuu.”

Paljon omassa huonossa itsetunnossa on kysymys omista ajatuksista ja itseluottamuksesta. Omat ajatukset ovat niitä pahimpia vaikuttimia tuleviin käyttäytymisiimme. ”Itseluottamus on supervoima. Kun kerran aloitat itseesi luottamisen, ihmeitä tapahtuu.” Minä, Simon -elokuvassa Simon Spier, näyttelijänä Nick Robinson, yrittää viimeiseen asti pitää salaisuutensa, oikean identiteettinsä, piilossa stereotypioiden vuoksi. Kun hän lopulta joutuu kohtaamaan todellisuuden täysin, hän huomaa myös, että hänet kyllä hyväksytään, kunhan laittaa itsensä täysin peliin.

Toivoisin, että kaikki voisivat kohdata toisen tuntevana ihmisenä, ainutlaatuisena ja arvokkaana, ettei niin moni päätyisi itsetuhoisuuteen, vaikka olisi mahdollista kokea vielä hienoja hetkiä elämässä. Erilaisuus on todella arvokasta, sillä jos kaikki olivat samanlaisia, niin kukaan ei olisi ainutlaatuinen yksilö.

Jokaisella on jokin seikka, miksi on epävarma itsestään. Jollakin se on ääni, toisella ihon tyyppi, kolmannella vaikkapa kehon koko. Niin molemmat elokuvat kuin elämä itsessään ovat osoittaneet minulle, että olemalla täysin oma itsensä muilla ei ole varaa niin kiusata. Olemalla oma itsensä sataprosenttisesti itseluottamus on huipussaan, ainakin suurimmaksi osaksi ajasta. 

Olen puolitoimintakykyinen, luonnonkiharahiuksinen värikkäästi pukeutuva persoona. Nykyään minulla on nollatoleranssi ilkeisiin tekoihin ja sanoihin. Kukaan ei ansaitse sitä, eikä kukaan saa omaa pahaa oloaan purkaa toiseen niin, että tämän elämänlaatu ja mieli kärsivät.

Ole rohkeasti oma itsesi, ystäväni, loistat paremmin silloin. Sinä et vain riitä, vaan sinulla on merkitystä.

Aurinkoa ja lämpöä,
Reetta  

Minulle on sanottu, etteivät lisäopinnot takaa työnsaantia. Eivät varmaankaan, mutta kuitenkin nämä opinnot ovat antaneet jo nyt, kolmatta 5 opintojakson periodia aloittaessani, paljon uusia välineitä työn tekemiseen. Palvelumuotoilussa, tai yleisemmin muotoiluajattelussa, on lähes kaikki sellaista, mistä en aiemmin ole ollut tietoinen, vaikka viestintä ja markkinointi sekä tuotanto osaltaan alaa sivuavatkin.

Opintojen aikana on pitänyt pitkästä aikaa saada kiinni graafisista taidoista. Jo palvelupolun ilmentäminen vei oman aikansa työvälineilläni, jotta sain siistin ja ammatillisen ilmeen ilmaisuasuun. Kun informaatiomuotoilun opinjakson ennakkotehtäväksi ilmoitettiin oman opinnäytetyön visualisointi ja syntymäpaikkakunnan ominaisista piirteistä pictogrammin toteuttaminen, huomasin henkisten hikikarpaloiden nousevan otsalleni. Enhän ole graafikko vaan viestijä! Vaikka olenkin käyttänyt töissäni graafisia työkaluja, niin eipä minulla itselläni ole niitä olemassa. Olenhan hengittänyt ja elänyt viestinnästä! Minulle on luontaista ja helpompaa ilmaista itseäni tekstein. Olen visuaalinen henkilö, mutten omaa graafisen suunnittelijan kuvitustaitoja.

On hyvä päätyä tilanteisiin, jossa on ylitettävä itsensä. Ei muuta kuin tuskailut taka-alalle, ja tekemään parhaansa. Visuaalisesta näkemystavasta on se hyöty, että on olemassa mielikuvissa ajatus siitä, minkälaisen visualisoinnin haluaa toteuttaa. Se, että onnistuuko se olemassa olevilla välineillä, on kuitenkin toinen seikka. Kun on halua pyrkiä parhaimpaansa, ei luovuta, vaikka tilanne ei välttämättä aina näyttäisi maailman parhaimmalta. Onnekseni näissä töissä ei ole ollut aikapainetta, niin olen voinut rauhassa toteuttaa näkemystäni. Kun sain tuon graafisen teokseni valmiiksi pari päivän työstämisen jälkeen, halusin vielä nostaa tasoani ja kiinnittää huomiota pieniinkin yksityiskohtiin. Kun näin työni valmiina, olin siihen täysin tyytyväinen. Oikeastaan tyytyväisyys on liian laimea ilmaisu, sillä tunne oli mitä mahtavin.

Nyt sitten pictogrammin kimppuun. Olen viimeksi kuvittanut kynällä lukioaikana. Saa nähdä saanko luotua päässäni näkemäni ajatelman luomukseksi paperille. Kuitenkin nyt visualisoinnin toteutuksen innostamana tahdon mielelläni tarttua tähän haasteeseen. Se on eri asia, millaisen arvioinnin töistäni sitten saan.

Ihminen mieluummin toteuttaa tutun kaavan mukaan ja totutusti. Arjessa myös kiireeseen on liian helppo vedota. On kuitenkin hyvä välillä ylittää itsensä. Tämä antaa lisäpontta omiin toimiin ja lisää luovuuden käyttöä arjessa. Ehkäpä tämän innostamana alan visualisoida työ- ja opiskeluhistoriaani, sillä kokemukseni on niin moniportainen ja yhtäaikainenkin, että sitä voi olla vaikea hahmottaa tekstillisestä ansioluettelosta.

Sain joululahjaksi matkan Madridiin. Siihen oli parisen viikkoa aikaa valmistautua. Vaikka olinkin todella onnellinen, että jälleen pääsen mukavien muistojen Madridiin sekä saan mahdollisuuden käyttää espanjaa, huomasin stressaantuvani matkasta todella paljon. Ennen sitä piti tehdä opintotehtäviä, järjestellä erinäköisiä asioita ja aloittaa vuodenaikaan liittyviä toimia. Lisäksi tietenkin valmistautua itse reissulle. Tästä teki haasteellisen se, että osa tavaroistani on paikassa, johon en ennen matkaa päässyt. Olin jo itse asiassa paria päivää ennen valmis perumaan matkaa, kun stressi alkoi käydä ylivoimaiseksi.

Näin jälkeenpäin olen iloinen, että toteutin viikonloppureissun kesken kaiken kiireen ja purevan pimeyden. Jo pienikin irtiotto arjen aherruksesta antaa virtaa ja lataa akkuja. Kun ei pääse toimimaan samalla vanhalla kaavalla, näkee uusia ympyröitä ja on mahdollista vaihtaa maisemaa, saa uskomattoman paljon energiaa ja uusia ideoita toteuttaa elämänsä haasteita. Viikonloppu virkisti mieltä niin valon määrällä, uusilla kokemuksilla kuin nautinnollisilla hetkillä. Virkeämpi mieli antaa tilaa uusille ajatuksilla ja enemmän jaksamista puristaa arjen haasteita.

Olen ollut viimeksi vapaa-ajan matkalla pari vuotta sitten samaisessa kaupungissa. Ennen sitä olen viimeksi ollut virallisesti lomalla kesällä 2013. Opiskelijan elämä ei tunne sellaista käsitettä kuin loma. Tapahtumatuotantopuolella viestintää ja markkinointia hoitaessani töitä tuli tehtyä niin jouluna kuin juhannuksena. Sosiaalinen media ei koskaan nuku, ja muiden lomakausi on parhainta työaikaa. Syksyllä 2015 tein paljon töitä sen eteen, että itsenäinen branditutkimukseni olisi päässyt lentoon. Seuraavana vuonna etsin töitä ”kuin hullu”, vaikka kävin läpi elämäni yhtä suurinta kriisiä. Päädyin myös, jälleen, Vauhtiajojen viestintään töihin, niin kuin viime kesänäkin. Viime vuonna toteutin Musiikkimanagerin erikoistumisopinnot, johon liittyen muun muassa manageroin rap-artisti Ville Nurmista. Syksyllä alkoikin sitten muotoilu ja media-alan uudistava osaaminen -YAMK-opinnot. Nämä ovat olleet sitä sivutoimista toteuttamista elämässäni. Töiden hakemistakaan en ole unohtanut.

Oman haasteensa arkeeni ovat tuoneet jatkuva matkustaminen kolmen eri kaupungin välillä ja matkalaukkuelämä. Samalla on huolenaiheenani ollut opinnäytetyön toimeksiantajan löytäminen. Vaikka kesällä huomasinkin kuinka minulla on reissaajan sielu, niin nyt olen ymmärtänyt miten tärkeä ihmisen elämässä on oma turvasatama, koti.

Matka tuli oikeasti oikeaan aikaan. Sain ajatukset pois kaikista huolista ja pystyin uudella innolla aloittamaan niin opinnäytetyöni toimeksiantajan etsinnän kuin tarttumaan lisäksi muihin ajankohtaisiin toimiini uudella energialla. Jotenkin sitä myös ymmärsi, että jokaiselle asialle ja tapahtumalle on oma aikansa ja paikkansa. En voi kuin tehdä parhaani ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät, kun niiden on aika lähteä eteenpäin. Tämän olen kyllä jo oikeastaan tiennyt jo pidempään, mutta elämän sateessa pilvien alla sitä unohtaa luottaa elämän tapaan järjestellä asioita, kun on niiden oikea aika tapahtua. Lisäksi huomasin kuinka ideoita alkoi syntymään uudella voimalla, ja luovuus lisääntyi.

Tietoisuus juurikin elämän järjestelevyydestä helpottaa, kun tuntuu, ettei enempää jaksaisi ottaa vastaan, Kun on paljon tehtävää, eri puolille vieläpä, niin ei ainakaan kannata uuvuttaa itseään stressaamalla siitä, mihin ei sillä hetkellä oikeastaan voi vaikuttaa. Kukin tehtävä kannattaa toteuttaa kerrallaan, tai vaikkapa osissa päällekkäin. Kyllä kaikki vielä järjestyy. Tuo helpottava ajatus pelmahti päähäni, kun nautin aamupäiväkahvia terassilla keväisen kaltaisesta auringosta nauttien Madridin kävelytiellä. Tätä nyt sitten toteuttaen pikku hiljaa edeten menen eteenpäin. 

Arjesta irtautumisen voima onkin juuri siinä itsessään: arjesta irtautumisessa, ja sen ajatuksia vapauttavassa tapahtumaketjussa. Ei tarvitse lähteä ulkomaille irtautuakseen arjesta. Festivaalityössä toteutin välipudotuksen muualle käymällä nopeasti rannalla tai nauttimassa pikakävelystä. Jaksoi taas paremmin tehdä yöllä tiedotteita, kun illalla oli tuulettanut aivojaan rakastamallaan toiminnalla.