Nyt, kun Vauhtiajoilla 2017 ikimuistettavan esiintymisensä sateessa tehnyt Juha Tapio jyräsi eilen illalla Vain Elämään superkauden ensimmäisessä lähetyksessä Pohjanmaan Profeettana muut suurtähdet penkin alle, on hyvä syyssateen ropistessa muistella elokuun alkua. Kesän alussa pohdin, että minun osaltani taitaa jäädä Tähkän Latekin koko kesältä näkemättä, kun helpoin paikka minulle olisi Kirkkokatu, mutta päivämäärä ei oikein natsaa yhteen elämäni kanssa. Muutenkin olin miettinyt pitäväni festarittoman kesän, mutta niin vain lopulta löysin itseni Vauhtiajoiltakin.

Tarkoituksenani oli kirjoittaa Vauhtiajoista suhteellisen nopealla aikataululla kaksi kirjoitusta: Heti ensimmäisen päivän jälkeen kirjoittaa nopeat fiilikset valmistautumisesta, ensimmäisen päivän keikoista ja siitä upeasta fiiliksestä, mikä tapahtumassa on. Näin tapahtuikin, mutta se festarin jälkeinen blogikirjoitus jäi elämän jalkoihin. Nyt on hyvä hetki palata niihin tunnelmiin, jotka antoivat elämään sitä lisäenergiaa, jolla taas jaksaa painaa arjen harmauden keskellä.

Jos Vauhtiajot-torstaissa oli kaikki Suomen 2017 kesän säät, niin perjantaissa tasaisen tappava sade oli lässäyttää tunnelman maanrakoon. Festareilla, kuten muutenkin, se hauskuus, iloisuus ja positiivinen asenne on lähdettävä ihmisen itsensä sisältä. Auringolla on mieltä kohottava vaikutus, samoin mielimusiikilla, mutta koska sateelle ei itse voi mitään, ei siihen kannata yhtään harmituksen tippaa energiaansa kuluttaa. Juha Tapio oli oikeasti parasta, mitä sateisessa ulkoilmatapahtumassa voi tapahtua, kun vielä on artisteja jäljellä ja sateen loppumiselle, tai edes taukoamiselle ei loppua näy. Nyttemmin Profeetta JT:nä tunnettu, poppia ja iskelmää musiikkiinsa yhdistävä mr. hyväntuulisuus ihasteli hattivateiksi kutsumaansa sadetakkikansaa. Hän veteli yhteislauluun hittejään yksi toisensa perään. Nahkatakkiin sonnustautunut artisti juoksi paineaitojen välissä niin pitkälle kuin pystyi tervehtien niin montaa ihmistä yleisössä kuin vain voi. Jopa Juhan biiseissä sade tuli sanoissa esille. Vilkkuvalokengissä esiintynyt tähtien tähti antoi koko sydämestään niin paljon, että vaikkei Poets of The Fallia katsomaan tulleille tällainen iskelmäartisti mitään muuten olisikaan ollut, koko yleisö lauloi tunteella mukana tanssien niin paljon kuin kankeat sadetakit päällä kykenivät.

Jos perjantai oli sateinen, lauantaina ratatapahtumien alkaessa aurinko paistoi lämmittäen niin paljon kuin oikeasti Suomen kesässä vain voi. Vaikka oli hienoa nähdä lentonäytös ja huipputaitavien kuskien välisiä kilpailua, parhaimman annin, tai oikeammin viisauden, kuulin kävellessäni Kapernaumista kohti autoa: ”Mikset sä täältä mitään muijaa itelles hommannu? Täällä on lihaa vaikka muille jakaa!” Kolmen miehen porukassa yksi huolehti kaverinsa sinkkuudesta. Ja kyllä Vauhtiajot on paras paikka löytää se elämänkumppaninsa, hetken hurmaantuminen tai vaikka vaan pikapano, sillä miehiä riittää ajojen takia, ja naisia musiikin vuoksi. Tätä kannattaisi hyödyntää festivaaliohjelmassa enemmänkin. Naapurifestivaali sen oli jo ymmärtänytkin. Jos olisin hivenen aiemmin saanut tietää, että Provinssissa oli menneenä kesänä speed datingiä, olisin mennyt. Ihan vain sen takia. Paria päivää ennen tapahtumaa oli jo vaikea muuttaa elämän kulkujaan. Vauhtiajoilla oli minullakin hetki saada lihaa luiden ympärille, mutta tulin ymmärtäneeksi, miksi ainakin tällaisen lähes holittoman on vaikea festareilta löytää vastakkaista sukupuolta rinnalleen. Siinä vaiheessa, kun jätkästä lähtee niin voimakas vanhan viinan haju, että tuntee kuinka omat päivän ruoka-annokset ovat tulossa ylös, ei kyllä liha liiku, ei ainakaan sydän sykähdä. Ei, vaikka kuinka romanttisesti tanssittaisiin sateessa. Päivällä vielä pääsevät pojat pyörillä ratatapahtumaan, mutta illalla rockalueella mielessä on vain kaksi asiaa, joista nestemäinen voittaa tapahtuman hyväksi.  

Vauhtiajot on hyvä tapahtuma siitä, että sinne on kevyt kynnys saapua, sillä lippujen hinnat eivät ole pilvissä, tapahtuman sijainti on hyvä, ja alue ei ole liian suuri ja pramea. Tietynlainen kotikutoisuus tuli esille, kun VIPin ja Fiilis-lavan portin lakana oli edelliskesältä, ja Fiililksen sijaan banderollissa lukikin Retro. Nykypäivänä peräänkuulutettu elämyksellisyys puuttuu rockpuolelta täysin. Nyt oli hyvä, kun ruokamaailma oli laajentunut, mutta ihminen kaipaa kaikille aisteilleen kokemuksia koko rahan edestä. Ja jos VIP-puolen ainoa ero niin sanottuun tavispuoleen on se, että pääsee sateelta suojaan, ei se anna sen hetkiseen kokemukseen tarpeeksi eroa. Pääsin myös keskustelemaan vanhemman herrasmiehen kanssa, miten hänelle oli myyty festivaalialueen portilla vain peruslippu, kun hän oli tullut tapaamaan kaveriaan, jolla oli Guest-lippu. Miksei hänelle oltu kerrottu, että lippuja on erilaisia. Oltiin lauantai-illassa Chisun esiintyessä päälavalla, muttei sen pitäisi estää myymästä yhden päivän Guest-lippua, jos se on se, mitä asiakas oikeasti haluaa.

Kaikesta huolimatta minulle jäivät hyvät fiilikset Vauhtiajoista 2017. Oli todella mukavaa nähdä entisiä työtovereita vielä viimeisen kerran. Päästä tekemään sitä, mitä rakastan paljon, tiedotusta, mutta samalla myös fiilistelemään mahtavien, laadukkaiden artistien musiikin parissa. Pystyin auttamaan myös artisteja ja tuotantohenkilökuntaa sekä tarjoamaan keikkakaverilleni upeita hetkiä yhdessä ja erikseen. Nyt tätä tekstiä kirjoittaessa huomaan, miten uudet opinnot ovat antaneet jo näkökulmaa sille, mihin asiakaskokemuksien nyt ja tulevaisuudessa pitää päästä. Turku Tall Ship Race Music Festivalissa oli jo porttien ulkopuolella tekopalmuja vai -ananaspuita, mutta jo niinkin pieni asia vie asiakaskokemuksen astetta paremmaksi. Asiakaskokemus on juurikin se, jonka pidän kirkkaana mielessäni lähtiessäni tarjoamaan opinnäytetyöaihetta yrityksille.  

Elämässä sattuu niin pieniä kuin suuria asioita, joilla on parhaimmillaan tai pahimmillaan vaikutusta myös pitkälle eteenpäin. Kun vuosi sitten keväällä lähdin etsimään töitä muualtakin kuin Etelä-Pohjanmaalta, muodostui syntymäpäiväkemuistani yhdistynyt läksiäiset, kun muuton työn perässä näytti olevan käsillä. Viime tingassa työ meni alta, mutta läksiäiset järjestin joka tapauksessa samassa, sillä muutto alkoi tulla päässäni ainoaksi vaihtoehdoksi. Koska en ole pönöttävien juhlien kannattaja, esiintyjäksi buukkasin Brädin, sillä tiesin bileiden saavan hänen esiintymisestään kunnolla happea.

Nyt tasan vuosi myöhemmin kun olin aloittelevan räppärin managerin tehtäviä parissa eri tapahtumassa hoitamassa, tapasin artistini viimeisemmän esiintymisen jälkeen räpin lahtelaisikonin Kapan, jonka kanssa oli todella mukava jälleennäkeminen ja, jolle oli kiva päästä huikkaamaan läksiäisten olleen todella läksiäiset – ja muutto olisi edessä herran kotikaupunkiin. Brädin syy olla samana iltana Kärkölässä Kärrypäivillä oli Rähinä Special, jossa hän esiintyi viimeisessä sessiossa yhdessä kvartettina Uniikin, Spektin ja Nelli Matulan kanssa. Koska olin luvannut parille fanille kyydin Lahteen, sain hyvän syyn työtehtävieni loputtua jäädä vielä katsastamaan Rähinän artistien menon loppukesän sadepäivän illassa.

Koska pieniä Nelli-faneja oli useampi rivillinen, aloitti itseoikeutetusti show’n Nelli Matula. Pikku hiljaa kappale kappaleelta lava täyttyi myös Rähinän äijistä. Brädi saapui lavalle, kun oli Kombon aika, Uniikki Polttarit-kappaleeseen, ja lopulta lavalle kipusi Spekti. Spiikit johdattelivat hyvin ja jouhevasti tunnelmasta ja biisistä toiseen. Kappaleiden välillä oli pientä naljailua ja kissanhännän vetoa siitä, että oliko vielä kesä vai oltiinko jo syksyn puolella. Macho Fantasticon jälkeen Nelli otti vielä tilanteen talutushihnaan ja näytti Lemmikillään, ettei hän ole artistina tullut nöyristelemään.

Oli hienoa havaita kuinka saumattomasti yhteen hioutuneita jätkät ja Nelli olivat keskenään. Tämä tuli esiin niin esiintymisissä kuin jutusteluissa kappaleiden välillä. Esimerkiksi Hätähuudon ja Tyynysodan aikana yhteispeli ja lauluosuudet olivat luontevia. Vaikka muut jäivät lavalle pidempään kuin Nelli, eihän hän jäänyt pätkääkään heikommalle. Rekan kontin muodostama lava oli pieni, muttei kuitenkaan liian pieni isoille brandeille. Liikkuminen ja biiseihin eläytyminen olivat luontevaa ja kaikki artistit huomioivaa. Jokaisen kipaleita kaikui Kärkölän kaduilla vuoroin, ja jokainen pääsi ottamaan paikkansa kylmenevässä illassa.

Ammattilaisuus tuli esiin hyvin, kun valot sammuivat Junan aikana, mutta energia ja myönteisyys eivät hyytyneet, vaan hyväntuulisuus säilyi kaikista huolimatta sekä puheissa että koko esiintymisessä. Tunneliin päätymisestä jopa vitsailtiin. Oli myös hienoa seurata sivusta keikan jälkeen artistien ja fanien tapaamisia: Nelli tapasi pikkufaninsa samalla energialla mitä lavallakin huokui sulkien jokaisen tapaamansa fanin vuorollaan haliinsa. Nimikirjoituksille ja kuville oli kysyntää, ja oikeaa valaistusta katulappujen katveesta etsittiin, jotta kuvista näkyisi edes jotain. Pidempään kiertäneet aikuisemmat fanit kerääntyivät lopuksi Brädin ympärille. Kapa sai kertoilla kuulumisiaan artistina, ja yhdessä ihmeteltiin kesää, jota ei oikeastaan koskaan tullutkaan. Brädi myös kyseli tuttujen faniensa kuulumisia. Samanlaisen turisemishetkin fanit saivat myös Spektin kanssa.  

Esiintymisen aikana en uskaltanut irrotella kunnolla, kun tuntui siltä, että piti pysyä jonkinlaisessa manageri-identiteetissä. Ympärilläni kun oli artistini tuplaajansa kanssa, järjestävän tahon edustajia sekä artistini tuttuja. Esiintyjistä ja yleisöstä kummunnut energia ja kylmyyden estäminen sateisessa päivässä ulkona oleilun vuoksi saivat minut asteen ja parin verran liikehtimään räpin tahtiin. Vauhtiajoilla oli helpompi välillä olla vapaalla, kun ei ollut pelkoa tunnettuudesta ammatti-identiteetissä. Mutta niitä muistoja sitten myöhemmin syksyn alussa. 

Tarkoitukseni oli perjantai-iltana ajon jälkeen muistella ja tunnelmoida tämän vuoden Vauhtiajoja kuun alusta. Matkaan lähtiessäni kuulin järkyttävät uutiset entisestä kotikaupungistani Turusta: ihmisiä puukotettu. Nyt viikonlopun uutisia ja some-keskusteluja seuranneena aloitin kaikkien tunteiden sekamelskan ja tapahtumasarjan tietoisuuden jälkeen käytettyjen termien, sanavalintojen ja näkökulmien pohdiskelun. 

Kun olin kertomassa kansainväliselle ystävälleni mitä Suomessa oli oikeasti tapahtunut, tajusin, ettei minulla ollutkaan niin selkeää kuvaa tapahtumista. Yritin etsiä tietoa, joka tarjoaisi kokonaiskuvan tapahtumista. Esimerkiksi kuolonuhrien syntymävuosista sai uutisista helposti väärän tulkinnan. Nyt Keskusrikospoliisi onkin informoinut heidän oikeat syntymävuodet. Tietenkin medioiden tärkeimpänä tehtävänä on kertoa, mitä kyseisellä hetkellä tapahtuu tai on tapahtunut. Silti kaiken uutistulvan keskellä olisi hyvä välillä koota se tarkistettu tieto, mikä tietyn ajan kuluessa on varmistuneesti tapahtunut Ja/tai tapahtuneesta tiedetään. Tämä myös saattaisi vähentää väärien tulkintojen mahdollisuutta.

Uutisen tekemisessä tämänkaltaisesta äkillisestä tapauksesta nopein ja helpoin tapa saada tietoa on haastatella silminnäkijöitä. Heidän haastattelunsa kuitenkaan eivät avaa välttämättä sitä tapahtumasarjan kokonaiskuvaa, vaan tapahtumien kaaosmaisuutta. Uutisten seuraajalle kokonaiskuvan saaminen auttaa hahmottamaan mitä oikeasti on tapahtunut. Näin myös järkytyksen tunne voi laueta helpommin. Kun kokonaiskuvaa ei saa luotettavasta tiedotusvälineestä, saavat sosiaalisessa mediassa levitettävät materiaalit ja niiden tulkinnat suuremman vaikutuksen ihmisten mielikuvien muodostamisessa.

Ihmiset, niin kuin mediat, tulkitsevat aina asioita omista lähtökohdistaan. Sekä pro gradu -tutkielmassani (Uusikulku 2012) että kirjallisessa opinnäytetyössäni (Uusikulku 2008) selvitin, miten mielikuvat, imagot ja brandi syntyvät. Mediavälitteisessä kuvien prosessissa vaikuttavina tahoina ovat eri mediavälineet, muut tietolähteet sekä tulkinnat muille, kuten sosiaalisessa mediassa. Nämä henkilö työstää omien mielikuviensa, tulkintojensa, uskomustensa ja sisäisten totuuksiensa eli maailmankuvansa kautta. Ihmisen tulkintaan vaikuttavat hänen luulonsa ja tietonsa uutisen aiheesta sekä oletuksensa kyseisen median luotettavuudesta tiedon lähteenä. (Uusikulku 2012: 24–30). Mediavälitteinen kuvien prosessi näkyy selkeästi some-keskusteluissa Turun iskun jälkeen. Kummallisin tulkinta, minkä olen lukenut, on, että Anssi Kela olisi syyllinen puukotuksiin, kun hän on osallistunut rasismia vastaan järjestettyyn tapahtumaan artistina, ja on perjantaina ilmoittanut käyttämissään sosiaalisen median kanavissa huolestuneille faneilleen olevansa kunnossa ja turvassa sekä nähneensä puukotuksen jälkitilanteen. On eri asia antaa uusi elämä jo pahoin pahaa kokeneille kuin hyväksyä viattomien uhriksi joutuminen. Tämä Anssi Kela murhaaja -näkökulma on yksi esimerkki maahanmuuttokeskustelusta, johon tasavallan presidentti Sauli Niinistö viittasi sanoessaan halu väärinymmärtää on suurempi kuin yritys ymmärtää, ja, että yritetään ymmärtää, mitä toinen suomalainen ajattelee. Some-keskusteluita lukiessa on valitettavan helposti havaittavissa, että jyrkkien näkökulmien edustajat eivät edes halua ymmärtää toista osapuolta. Myös sanavalinnat ovat erilaisia, ja helposti tartutaan toisen osapuolen käyttämiin yksittäisiin sanoihin. Tästä asetelmasta ei synnyt rakentavaa keskustelua, joka veisi asiaa eteenpäin.

Maahanmuuton suuri aalto on tuonut maahanmuuttokeskusteluun uusia termejä: kantasuomalainen, suomalaistunut maahanmuuttaja, maahanmuuttaja, toisen sukupolven maahanmuuttaja, maahanmuuttajataustainen, pakolainen, turvapaikanhakija, syntyperältään suomalainen värillinen. Näitä termejä sekoitetaan keskenään aika ajoin keskusteluissa. Yksi hyvä paikka tarkistaa näiden termien merkitykset on maahanmuutto-sivusto, jota ylläpitää sitoutumaton asiantuntija. Tasavallan presidentti Niinistön kommentoidessa medialle Turun iskua, hän ei lähtenyt erottelemaan auttajia ulkomaalaisiin ja kantasuomalaisiin, vaan puhui ihmisistä: ”Useilla ihmisillä syttyy auttamishalu, kun joku on uhattuna.”

Sanavalinnat vaikuttavat mielikuviin ja ovat myös luomassa tunnetta sekä vaikuttamassa tunteisiin. Uutiset toteutetaan pääsääntöisesti niin, että ne kertovat totuudenmukaisesti tilanteen tarkoituksenmukaisessa muodossa. Tällöin käytetään neutraaleja ilmaisuja ja pyritään käyttämään eksaktisti tarkoittavia sanoja. Toisaalta nopeassa uutistuotannossa ei ole aikaa pohtia tarkkaan sanavalintoja, sanojen merkitystä ja terminologiaa. On huomioitava, että jopa sanajärjestykselläkin voi olla merkitystä.

Erityisesti tiedotteita tehdessäni, mutta myös esimerkiksi tätä tekstiä kirjoittaessani, pohdin juurikin sanojen merkitystä. Tiedotteiden tekemiseen on normaalisti enemmän aikaa kuin uutisen, mutta esimerkiksi festivaalilla tiedote toteutetaan aika lailla hetkessä. Tiedotetta laatiessani mietin sanavalintoja siksikin, etten halua käyttää samoja sanoja useampaan kertaan. Synonyymeja hyödynnänkin jonkin verran, mutta keskenään vastaavilla sanoilla on monesti merkitysvivahteita. Legendaarinen on eri kuin tarunhohtoinen. Festivaalin jälkeiseen lopputiedotteeseen käytetään vielä enemmän aikaa, sillä siinä kerrotaan tapahtuman saavutukset.

Tänä kesänä säät ovat olleet todella vaihtelevia, niin myös elokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Luonnollisesti sadesäällä on vaikutusta yleisömäärään ulkoilmatapahtumassa. Vauhtiajot-perjantaina sade oli jatkuvaa. Aiemmin viikolla medialle arvioitu kävijämäärä oli tällaisessa tilanteessa liikaa. Kuitenkin yleisöä oli kokonaisuudessaan ilahduttavasti paikalla. Tämä positiivisuus haluttiin tiedotteeseen, ja kyllä, päädyin tiedotustehtäviin kaikesta vapaan iloitsemisestani huolimatta. Koska uutiskriteerien kärjessä loistaa negatiivisuus, piti tarkkaan miettiä, miten asiat ilmaistaan. Sadesään tavoite saavutettiin, ja Vauhtiajot palaa perinteikkäälle paikalleen heinäkuun viimeiselle viikonlopulle. Silti oli media, joka muisti mainita yleisömäärän laskun edellisvuodesta – eli vanhoja uutisia oli kaiveltu. Tämä on sitä uutisjournalismia, mutta silti kaipaisin lisää myönteisempää otetta tällaisten uutisten toteuttamiseen. Onhan se nyt hyvä, että tapahtumia järjestetään, ja ihmisiä niihin tulee sateesta huolimatta. Ikäviä uutisia tulee nykyään jo riittämiin – Turun isku päätyi Siperian ja Espanjan terrori-iskujen väliin.

Toivoisin myös vähän enemmän sitä yhteistä säveltä ja myönteistä ajattelua kaikilta. Olen huomannut, että tämä uusiutumisen ja uusien haasteiden teemavuoteni on saanut minut avoimemmaksi kokeilemaan kaikkea uutta. Loppujen lopuksi nämä ovat osoittautuneet kivoiksi kokemuksiksi. Suomen 100-vuoden sloganina on Yhdessä – Tillsammans. Jos nyt Turun tapahtumien seurauksena eri tavoin ajattelevat ihmiset ajautuvat ”poteroihinsa”, eikä yhdessä yritetä saavuttaa parempaa Suomen ja suomalaisten tulevaisuutta, niin terrorismi on jo voittanut. Nyt, jos koskaan, on hyvä ottaa aikaa sen miettimiseen, mitenkä mielipiteensä esittää, ja miten toisen näkökulman haluaa tulkita sekä ennen kaikkea, mitä toinen oikeasti on tarkoittanut. Viestinnän teorioissa mainitaan, miten viestinnällä on suurempi todennäköisyys mennä pieleen. Siksikin niin viestijän kuin vastaanottajan on hyvä tehdä töitä viestin saavuttamiseksi juuri niin kuin sen tarkoituskin on tulla tulkituksi.     

Tämä vuosi on ollut minulla uudistumisen ja uusien kokemusten vuosi. Tämä on tarkoittanut melkoista mielentilan ja suhtautumistapojen muutosta. Parasta, mitä tämä uusiutumisen vuosi on kaikkineen tuonut, on innostuminen kaikesta uudesta. Niinpä, kun kohtasin Facessa kahteen otteeseen ilmoituksen Veljeni vartija -elokuvan avustajahausta, hain avustajaksi. Pitää saattaa itsensä kokemusten pariin. Se on myös yksi tämän uusiutumisen vuoden opeista. Elämästä kaikki irti!

Mahdollisuus oli hakea Lahden ja Helsingin kuvauksiin sekä myöhemmin Tampereelle. Hain Lahteen ja Helsinkiin molempiin. Lahden kuvauksista tulikin melko pian ilmoitus. Odotus oli toisaalta jännittävä, toisaalta innostunut. Jännittävä siksi, että mietin elämäni valintoja. Jos olisinkin medianomin opinnoissani mediatuotannon suuntautumisvaihtoehdossa keskittynytkin elokuvapuoleen, voisinko olla jopa tekemässä juuri tuota elokuvaa? Ehkä, ehkä en. Innoissani siksi, että tässä yhdistyy niin monet saaneeni opit, että sitä seurailee mielenkiinnolla kaikkea, mitä tapahtuu ympärillä. Helsingin kuvauksista en sitten saanutkaan infoa, että vissiin naamaraja tuli vastaan, huomaathan rakkaudella sanotun itseironian. Myöhemmin kuitenkin ihana some-frendini pyysi minua kaverikseen Helsingin joukkokohtauksiin, kun kaverin niihin sai ottaa. Hän vain ei päässyt paikalle kaksipäiväisiin kuvauksiin kuin päiväksi, joksi valikoitui kuvausten ensimmäinen päivä.

On ollut hienoa päästä kaksiin eri kuvauksiin mukaan, sillä voi verrata näitä toisiinsa, ja nähdä, miten hommat molemmissa sujuivat. Tosin Lahden kuvauksista yökuvaukset jäivät minulta välistä, kun aikataulut eivät sopineet kulkuvälineiden aikatauluihin. Hotelliyö vapaaehtoisesta toiminnasta on liikaa. Kulkemisesta puheenollen Helsinkiinkin jouduin tulemaan paria päivää aiemmin VR:n toimimattomuuden vuoksi. Tässä vaiheessa harmitti, ettei Helsingin joukkokohtauksista tullut aikataulu- ja puvustusohjeita ennen lähtöäni. En voinut koko vaatekaappiani tuoda mukanani varmuuden vuoksi, varsinkaan kun osa vaatteitani ei ollut reissun päällä edes mukanani. Lisäksi, jos olisin tiennyt aikatauluista päivää aiemmin, en olisi ostanut junalippua tälle päivälle, kun vielä Helsingin toinen joukkokohtauskuvauspäivä oli käynnissä, ja avustajille ilmeisesti oli suuri tarve. Harmitus oli sitä suurempi, kun kuulin myöhemmin, että toisen päivän yhtenä värikoodina on ollut pinkki. Tuo väri, jota rakastan yli kaiken. Väri, joka tuo hehkun kasvoilleni. Ja ennen kaikkea väri, jota olen käyttänyt läpi elämäni, ja vaatteita olisi minulla vaikka muille jakaa juuri tuossa nimenomaisessa värissä. Erityisesti biletysvaatteita. Sen sijaan, että olen avustamassa Helsingin toisen päivän joukkokohtauksissa, kirjoitan tätä blogia ja matkustan toisaalle.

Lahden joukkokohtausten kuvauksissa ensin toisessa paikassa tarkistettiin avustajien meikki ja asukokonaisuudet. Ne, kenellä oli tarvetta näihin, saivat apua maskeeraajalta ja puvustushenkilökunnalta. Itselläni päivä oli lähinnä odottamista. Vain laukku ja pinkki bolero jäivät pois. Helsingin joukkokohtauksien kuvauksissa pääsimme heti kuvauslokaatiopaikalle, jossa puvustus tarkisti vaatteemme. En osaa sanoa oliko hyvä vai huono asia, että puvustaja muisti minut aiemmasta joukkokohtauskuvauksesta. Kaipa se kuitenkin hyvä asia, että muistetaan. Leopardimekko sai tällä kertaa vaihtua paljettimekkoon, kun muuntauduin merenneidoksi. Meikkaus- ja hiustenlaittopisteellä pääsin vain piipahtamaan kuullakseni olevani valmis. Vaikka aina manataan elokuvanteossa oman vuoron odottamista, juuri tuo odottaminen on loistava hetki jutella erilaisten ihmisten kanssa ja tutustua uusiin tuttavuuksiin. Lahden kuvauksissa avustajia oli niin paljon, että meidät jaettiin kolmeen osaan. Helsingissä taas meitä monistettiin, kun avustajia oli vain yksi kolmasosa Lahden avustajien määrästä. Keikathan molemmissa olivat mitä mahtavimmat, sillä jengi oli heti messissä, ja bileet lähti välittömästi käyntiin. Moni artisti olisi tilanteesta hyvin kateellinen, ja omalla kohdallaan enemmän kuin fiiliksissä. Tiettyhän emme kokeneet koko keikkasettiä, vaan molemmissa veivattiin vain tiettyä biisiä, sitä aikakaudelle ominaista Cheek-kipaletta. Tämä sitten kuvattiin eri kuvakulmista.

Myönnän olleeni melkoisen skeptinen, kun kuulin Jare/Cheek/Jereksi valitun Antti Holman. Lahdessa en sitä enää ollut. Antti Holma räppää kuin Cheek, rytmiikaltaan, tavaltaan ja esiintymiseltään, olemus on kuin Jere ”Mohikaani” Tiihosella. Kuvaustauoilla hänestä ei ottanut selvää, olivatko eturiville tarkoitetut heitot ja läpät Antti Holman vai Cheekin suusta. Toinen, joka pisti silmään täydellisyyttä hipovalla näyttelijäsuorituksellaan, oli Kimi Vilkkula. Hän oli niin Lahden kuin Helsingin kuvauksissa kuin itse suuruus, Brädi. Eleet, ilmeet, jopa tapa pitää silmälaseja käsissään. Kapahan se siinä. Niin vuonna 2003 kuin 2008.

Joukkokohtauksiin avustajana osallistuminen on upea kokemus. Vaikka siihen osallistuukin vain kokemuksen takia, olisi kiva kokea sitä arvostettavan. Onneksi Helsingin joukkokohtauskuvauksissa oli hyvä tunnelma, sillä se pelasti aika paljon brandikuvaa, ja varmasti monen fiilistä. Liian myöhäinen informaatio ja koko päiväksi ilmoittautuneille luvatut, mutta niin monelta aamun kuvauksiin valitsemattomilta saamatta jääneet leffaliput, vaikuttivat todella omiin tunnelmiin. Enkä ollut ainoa. Olisi noiden takia voinut jäädä tulematta laisinkaan, sillä omaa aikaansa ei viitsisi antaa, jos sen antamisen arvoa ei osata osoittaa. Ymmärrän, että leffaproduktiossa ydinporukalla on kiire, mutta jos yksi henkilö ei ehdi reagoimaan kaikkiin ilmoittautuneiden sähköposteihin, niin kuin nyt näytti myös käyneen, eikä lähettämään tarpeeksi ajoissa puvustus- ja aikatauluohjetta, niin silloin pitää olla useampia, jotka hoitavat avustajien informoimista. Ei kaikilla ole heti vaatekaapista ottaa juuri oikeita vaatteita, eikä kaikki tule vain kuvauspaikkakunnalta, niin siksi informaation olisi hyvä tulla mahdollisimman ajoissa. Helpottaisi myös työtä itse kuvauspaikalla ja veisi vähemmän aikaa.

Ajan arvostuksen osoittaminen on aitona välittämisenä osa hyvän brandikuvan hoitoa. Se myös antaa itselle lopulta enemmän kuin kiireessä jätetyt vastaamiset ja liian myöhään annettava informaatio. Joukkokohtauksiin osallistuvat eivät anna vain aikaansa itse joukkokohtauksissa, vaan, erityisesti me naiset, kulutamme aikaa meikaten ja valiten niitä asuja, koruja ja laukkuja, jopa tunteja. Myös matkustamiseen ja ajan järjestämiseen menee oma aikansa. Ei riitä, että vain jotkut saavat elokuvaliput, jotka luvataan joukkosähköpostissa. Niin kuin Cheek räppää: ”Jos jotain luvataan, se pitää, ja jos ei pystytä, ni sit ei ees luvata mitään.”

Taisi Team Cheekin aktiivisuus yllättää elokuvan tekijät. Myös se näyttää tulleen yllätyksenä, että tämä joukkio kommunikoi keskenään ja tietää asioista enemmän kuin, mitä kullekin erikseen infoa on annettu.  Mutta vielä on mahdollista vaikuttaa positiivisesti elokuvan brandikuvaan ja leffan markkinointiin. Hyvä keino on toteuttaa avustajille ennakkonäytökset esimerkiksi Lahdessa, Tampereella, Helsingissä ja Turussa viikkoa ennen varsinaista ensi-iltaa. Kun sadat, elleivät peräti tuhannet, avustajat jakavat ennakkonäytöstunnelmiaan sosiaalisessa mediassa tägäämällä Finnkinon, Helsinki-Filmin, Veljeni vartijan ja Cheekin, saa elokuva paljon ilmaista markkinointia. Lisäksi avustajat pääsevät näkemään jälleen uusia tuttavuuksiaan ja jakavat uudestaan keskenään hienon kokemuksen.

Tauolla ollessani muistui mieleeni, miten aikoinaan opiskelijatuotantoon hoidin ilmaisen lämpimän lounaan kahdellesadalle avustajalle. Kuuluu yhä edelleen kärkeen asioissa, joita voin pitää upeina saavutuksinani. Lahden kuvaukset osoittivat taas kuinka Team Cheek hoitaa. Niin kuin taannoin Yle X:n haastattelussa Cheek sanoikin, ettei Team Cheek pidä niin paljon meteliä itsestään, mutta kun Cheek tarvitsee apua, se massa vyöryy ja jyrää kaiken. #teamcheekhoitaa-häshtäg pitää paikkaansa.

Olipahan kattaus! Klassikko Seinäjoen Vauhtiajot tarjosi melkoisen elämyksen ensimmäisenä festaripäivänään. Toinen lava, tänä vuonna nimettynä Fillis-lavaksi, tarjosi Sedun sisäpihalla menevää tunnelmaa ihanan pirteän Irinan ja mahtavan Teflon Brothersin johdolla. Lisää virtaa tarjosivat myös rennonletkeä Vain Elämää -stara Nikke Ankara ja livebändien aateliin lukeutuva Roope Salminen & Koirat Perinteisellä päälavalla rokkia ja rakkautta ilmoille sinkoilivat J. Karjalainen ja Pohjanmaan oma Lauri Tähkä. Legendaariset Eppu Normaali ja Apulanta toivat Kirkkokadulle aimo annoksen rautaista rokkia. Vauhtiajojen iltatapahtumassa parasta on nimenomaisesti tunnelma. Ei vain artistien luoma, vaan se, mikä näkymä muodostuu puheensorinasta, tanssimisista, lavan eteen pakkautuneista tosifaneista ja ruokakojujen edessä seisovista ihmisistä lautastensa kimpussa. Eturiviin en edes Tähkän Laten keikalla pakkautunut, vaikka ajatus olisi voinutkin niin olla. Kauempaa fiilistellen festarin kokonaistunnelma tuli paremmin esille. Tämän huomasin niin Nikke Ankaran kuin Eppu Normaalin settien yhteydessä. Toisaalta Vauhtiajoilla pääsee yllättävän lähelle lavaa ja artistia, vaikka olisikin kauempana. Elokuun ilta tummenevaksi yöhön vaihtuessaan tuo paremmin esille esiintymisten ja VIP-teltan sekä ruokamaailman valot.

Huomenna Kirkkokadun valtaavat toiset huippuartistit, jotka jälleen saavat upeat tunnelmat ja muistot aikaan. Odotan erityisesti Anssi Kelan, Jenni Vartiaisen sekä Juha Tapion keikkaa. Pitkästä aikaa on myös mukavaa nähdä Jonne Aaronin setti. Lauantaina sitten naisenergia valtaa Kirkkokadun, kun iki-kuningatar Paula Koivuniemi ja Vain Elämää -leidit Erin, Petra ja Chisu pistävät parastaan.  Unohtaa ei tietenkään sovi viikonlopun ratatapahtumaa, jossa on muun muassa taitolentoa, Drifting ja monsteriautoja ekstranäytöksinä.  

Lisätietoa Seinäjoen Vauhtiajojen web-sivuilta: www.vauhtiajot.fi

PS. Tämä blogikirjoitus ei ole maksettu mainos, vaan aito pikafiilistely tapahtuman kokemuksista.