Legendaarinen Seinäjoen Vauhtiajot – Race & Rock Festival suurempana kuin koskaan. Kuinkahan monta kertaa olen tuonkin lausahduksen ja nimen kirjoittanut?!? Satoja, ellei tuhansia. Samalla tavalla festivaalin paikat taivutusmuotoineen "Kirkkokadulla" ja "Kapernaumissa" on tullut näppäiltyä läppärin ääressä moniin eri teksteihin. Silti helmikuisen liikenneonnettomuuden jälkeen Kirkkokadulla en muistanut kadun nimeä ennen kuin katsahdin ”Päälavan suuntaan” Sedun ja Marttilan koulun risteykseen.

Vauhtiajoilla olen ollut nyt seinäjokisena neljänä kesänä peräkkäin – kerran yleisössä ja kolmena viime vuotena töissä. Nyt viidentenä kesänä on vuorossa vapaa-aikaa. Vauhtiajot ovat nyt tulevalla viikolla viimeiset seinäjokisena, joten tunnelatausta on siksikin, mutta tapahtuma itsessään on jo niin rakas, ettei sitä voi jättää välistä. Harvassa ovat rakkaaksi muodostuneet festivaalit, joiden markkinointia ja viestintää olen toteuttanut. Vauhtiajot on kyllä jäänyt sydämeeni. Eikä vain sen takia, että olen ollut kolmena kesänä siinä töissä mukana, vaan erityisesti sen hyvien puolien takia. Seinäjoen Vauhtiajot yhdistää hienolla tavalla rata-autoilukilpailun ja musiikki-illat – voit nauttia vain toisesta tai molemmista – torstaista sunnuntaihin. 

Vaikka festivaali vaaliikin perinteitä, kuten historiallinen katurata, uusiutuu se koko ajan. Tänä vuonna ruokamaailma tarjoaa palasen luksusta, laadukkuutta ja huipputasoa, pohjalaisuutta unohtamatta. Kapernaumissa pääsee fiilistelemään taitolentonäytöksiä ja muutaman vuoden tauon jälkeen monsteriautoja jännittävien kilpa-ajojen ohessa. Rock-alueella on tänä vuonna Päälavan lisäksi myös Fiilislava, jossa esiintyvät tänä vuonna muun muassa The Comediansit, Finnhittien kuninkaat, tämän Vain elämää -kauden räppäri Nikke Ankara sekä kilpa-autoilijanakin siipiään kokeillut, hiljan lavalla ”klabbinsa” kolonut isojen biisien Anssi Kela. Päälavalla odotetusti tunnelman taivaisiin taas nostattavat Eppu Normaali, loistava laulajatar, ja -tar-pääte on tässä nyt hehkutuksen osoituksena, Chisu ja Poets Of The Fall. Pohjalaisuus nousee useampienkin artistien taustoista: Pauli Hanhiniemi & Retkue, Juha Tapio, Irina, suuressa huumassa Suomea kiertävä Tähkän Late sekä Perhosen hehkeä Aikuinen nainen, yksi ja ainoa, Paula Koivuniemi. Illat päättävät energisen huumaava Apulanta, eteerisen karismaattinen Jenni Vartiainen ja The 69 Eyes. Yhteensä Kirkkokadulla koetaan nyt yli parinkymmenen artistin ikimuistoiset esiintymiset.

Seinäjoen Vauhtiajot – Race & Rock – Festival on tapahtuma, jonka tunnelma on rento, ja jokaiselle löytyy jotakin, eivätkä sen lippujen hinnat ole nousseet pilviin. Kaupunkitapahtumana festivaali on hyvin saavutettavissa. Vauhtiajoilla edes VIP-alueella ei pönötetä, vaan keskustellaan ja festaria fiilistellään muidenkin kuin omien seuruelaisten kanssa. Vauhtiajoilla on tasan niin hauskaa kuin antaa sille mahdollisuuden artistien mukaan heittäytymisen, muiden yleisössä olevien kanssa kontaktinluomisen ja kilpureiden jännittävistä hetkistä nauttimisen kautta. Kun kerran on Vauhtiajoilla käynyt, sinne suuntaa helposti uudestaan. Siitä tulee perinne. Esimerkiksi artistit voivat vaihtua, mutta esiintyjien taso säilyy vuodesta toiseen yhtä kovana.

Kunpa ensi vuonna tapahtuma pääsisi vihdoin palaamaan takaisin omalle paikalleen – heinäkuun vikaan viikonloppuun. Ja toivottavasti vielä joskus elämäni mahdollistaisi työskentelyni tällä upealla festivaalilla, sillä oikeasti kaikista niistä festareista, joilla olen ollut yleisössä ja/tai joiden eteen olen työskennellyt, Vauhtiajot on pesiytynyt ihonalle ja sydämeen. I ♥ Vauhtiajot, kuten autolasitarrassa lukee. Tämän takia en voikaan muuta kuin suositella mitä lämpimämmin sen kokemista, palaat varmasti vielä uudestaan.

Lisätietoa Seinäjoen Vauhtiajojen web-sivuilta: www.vauhtiajot.fi.

PS. Tämä blogikirjoitus ei ole maksettu mainos, vaan aito rakkaudenjulistus. Odotan oikeasti innoissani torstaita ja tulevaa Vauhtiajot-festariviikonloppua.

Aika ajoin pitkin vuotta minulle tulee kaipuu Turkuun. Asuin Turussa nelisen vuotta. Olisin varmasti sinne jäänyt, jos heti valmistuttuani kaupungista olisin töitä saanut. Elämä muutti suunnan, ja päädyin Pohjanmaalle. Muuton jälkeen olen nyt noin kymmenen vuoden ajan vähintään kerran vuodessa käynyt fiilistelemässä Turun ilmapiiriä. Pieniä muutoksia on aikojen saatossa tapahtunut, mutta kaupungin elämä jokirantoineen on pysynyt samantyylisenä.

Nyt minulle hyvän syyn päästä tarjosivat Tall Ships Races Music Festival ja varsinainen päätapahtuma Tall Ships Race Turku 2017. Päädyin viettämään aikaa minulle niin rakkaassa kaupungissa puolitoista vuorokautta, koska hotellihuoneiden hinnat olivat pilvissä, ja itse huoneet lähes loppu koko kaupungissa. Tuossa ajassa piti ehtiä tunnelmoimaan Turkua, shoppailemaan kesäalessa ja nauttimaan purjelaivoilla täytetystä jokirannasta sekä upeista musiikkielämyksistä Linnanpuistossa. Lopulta tois puol jokke, tai oikeammin kai tääl puol jokkee, jäi käymättä.

Mutta Turku antoi taas – ja paljon. Olen aina rakastanut kävelyä jokirannassa. Nyt valtava ihmismäärä aiheutti kävelyn hidastempoisuuden. Tosin olihan tuo nyt aivan mahtavaa kokea: pitkämastoisia purjelaivoja, kojuja, iloisia ihmisiä ihmettelemässä ja kuvaamassa maailman merillä seilaavia jättiläisiä. Vaikken oikein nautikaan ihmismassoissa liikkumisesta kuin työtehtävissä, en voi sanoa oloni olleen turvaton. Kaupungista päinTall Ships Race -alueelle saavuttaessa turvatarkastuksessa tsekattiin laukut pohjia myöten.

Koska ihmisiä riitti jokirannassa, siirtyminen sieltä musiikkifestivaalialueelle Linnanpuistoon kesti hivenen enemmän arvioitsemaani aikaa. Tietenkin niitä purjelaivoja oli kiva kuvata ja nostalgisoida elämääni elämääni Turussa. Erityisesti Varvintorilla koin vahvan tunnelatauksen, luonnollisesti. Tall Ships Races Music Festivalissa oli väkevä artistikattaus. Perjantaina pääsin tunnelmoimaan muun muassa Anna Puun ja The Cardigansin esityksistä. Illan päätti Liam Callagher. Tunnelma Linnanpuistossa oli rento ja hyväntuulinen. Ihmiset olivat tulleet ryhmissä nauttimaan kauniista, mutta hivenen koleasta kesäillasta hyvän musiikin pariin upeisiin puitteisiin.

Jo lippua rannekkeeseen ja kaulanauhaan vaihtaessani, minua ihmetytti lavan sijainti. Olen ollut aikaisemmin Linnanpuistossa tapahtumassa, jossa lava oli sijoitettu linnan länsipuolen viereen. Sinne alueelta näkyi aika lailla hyvin joka suunnasta. Nyt lava oli pystytetty joen suun ja sataman väliseen kulmaan joen ja Linnankadun suuntaisesti. Parit isot hopeapajut peittivät näkyvyyden muu muassa VIP-alueelta lavalle. Anniskelupuolella sentään oli laitettu screen tekniikkakopin taakse. Lisäksi aika pitkälle lavan kulmaan, oli laitettu korkeat, verhoillut aidat, mitkä peittivät näkyvyyttä lavalta katsoen vasemmanpuoleiselta puolelta. Jos lava olisi ollut vähän vinossa, enemmän pääportin suuntaan, näkyvyys olisi voinut olla parempi. Mietin myös Fanzonen mielekkyyttä festivaalityyppisessä tapahtumassa, jossa on useampia artisteja. Nyt Fanzone huusi muutamaa keikkailijaa lukuun ottamatta tyhjyyttään useamman artistin kohdalla, ja näin yleisö oli artistiin nähden kauempana kuin normaalisti. Tämä vaikutti artistien ja yleisön väliseen energian kulkuun ja yleisön lämpiämiseen artistin meininkeihin. Monet artistit myös mainitsivat erikoisesta aitauksesta ja yleisön kaukana olemisesta. Erityisesti perjantai-iltana tällä oli vaikutusta, Perjantai-portti, kuten Anna Puu mainitsi. Lauantaina alue oli täydempi kahden päivän lippujen ja lauantain lippujen loppuunmyymisen ansiosta. Lisäksi artistit Lauri Tähkästä Pet Shop Boysiin kiinnostivat ihmisiä, ja nämä artistit saivatkin yleisön täysillä mukaansa. Lauantai-ilta oli sekä tunnelmaltaan että sään puolesta lämpimämpi kuin perjantai. Sähköä oli ilmassa.

Lauantaina lisäksi lisäsävyä antoivat VIPin aitauksiin laitetut valot, ja VIPin puolella vieraiden tervehtiminen alueelle saavuttaessa. Vaikkei VIP-alueelta ollutkaan ihan täydellinen lavalle näkeminen, toihan se jotain ekstraa päästä linnan ampumatasanteelle, mihin normaalisti yleisö ei pääse. Varmasti myös lauantai-iltainen ilotulitus Tall Ships Racen kunniaksi Korppoolaismäeltä näytti mahtavalta juuri tuolta Vipin kakkoskerroksesta. Itse fiilistelin ilotulitusta jokirannasta purjelaivamastojen välistä. Ilotulituksen jälkeinen isojen purjelaivojen sumutorvien kiitoksetkin toivat upean kuuloelämyksen visuaalisen ilottelun jälkeen. Tämä päättyi kaikkien yllätykseksi isoon pamahdukseen vieressä ankkuroidusta purjelaivasta. Vielä terrori-iskuttomassa Suomessa yllätyksellinen ruutien käyttö sai aikaan taputuksia ja excellent-huutoihin. Tämän koko ainutlaatuisen kokemussarjan jälkeen oli hienoa palata pimentyneeseen Linnanpuistoon odottamaan Pet Shop Boysin upeaa showta mediavalotauluineen, joka antoi odottaa hivenen ilmoitettua aikaa enemmän.

Kun yön selkään lähti ajamaan kohti auringonnousua pois Turusta nähden valaistut isot purjelaivat vielä viimeisen kerran, tuli haikeus – olisihan tätä hienoutta voinut kokea vielä päivän peräänkin. Tall Ships Races Music Festivalin jäljiltä Uu-jee, uu-je-e-ee ja Suudellaan soivat ihanan sekaisesti korvamatona päässä, kun samat biisit vetivät niin Puu kuin Tähkä. Turun henki ei pettänyt tälläkään kertaa: Jäljelle jäävä muisto on kuin rakastavaisten hellänkiihkeä suudelma – tuntuu vielä huulilla ja tuntuu koko kropassa. Muistellessa tuleva hyvä mieli konkretisoituu suupielille kohoavana hymynä. Kiss by Turku. Suudellaan taas. 

Pitkään mietin osallistuisinko Lahden Yöhön vai Summer Upiin. Molempien seteissä vilisi mielenkiintoisia artisteja, mutta molemmat myös järjestettiin samaan aikaan. Tämä on kyllä outo yhtälö, sillä kahden tapahtuman samanaikaisuus syö kyllä matkailueuroja. Esimerkiksi hotelleille ja kaupoille pidempiaikainen matkailijoiden saapuminen olisi parempi. Seinäjoellahan on nyt parina kesänä ”hinattu” vuosittaisia tapahtumia eri aikoihin totutusta, kun kaupunkiin on saapunut muitakin tapahtumia. Nythän Seinäjoella on urheilun juhlaa Kalevan kisojen ansiosta.

Kuten jo edellisessä blogikirjoituksessa mainitsinkin, päädyin lopulta Summer Upiin. Painavampana syynä pitkänhuiskea Brädi. Kun pääsee niin harvoin todistamaan tuon suomiräpin kultakurkun vetoa, niin kyllähän sitä pitää ehdottomasti, juuri, Mukkulanrantaan päästä. Vielä, kun keikkakaveri nostaa innostusta. Eikä muukaan Summer Upin perjantain kattaus huonoa ollut: Roope Salminen ja Koirat, Nikke Ankara, Robin, Post Malone, Machine Gun Kelly, Teflon Brothers sekä ”pienemmistä” nimistä Töölön Ketterä ja Kube.

Roope Salminen tarjosi yllin kyllin hittejään Koiriensa keralla. Tuolloin vielä muutamat taivaalla lipuvat pilvet peittivät vielä välillä auringon, mutta Brädin aloitettua pilvetkin hävisivät, ja Mukkalanrannasta muodostui vellova yleisömeri. Bilemeiningin alueelle toi Lahen oman Kapa.

Räpin päälliköiden kuningas ja Lahden ruhtinas näytti miksi hän on räppiäijien räppiäijä ja Lahen oma jäbä: isot räppikipaleet vuosien varrelta, kotikaupungin ylistystä niin sanoin kuin lavalle saapuneiden Panu Willmanin, Nikke Ankaran, Toni Wirtasen & Lahti Unitedin kera. Mikä parasta, vaikka lava oli hetkittäin täynnä mikkiin sylkeviä siipimiehiä, vain yksi sai täyden huomion. Brädin lavakarisma on vertaansa vailla. Siihen yhdistettynä keski-ikää lähestyvän kokeneen konkarin varmuus, itseluottamus ja rentotyyli saavat aikaan intiimin, mutta menevän tunnelman alueelle ja takaavat loistavan fiiliksen. Ei liiallista uhoa, eikä turhaa hosumista. Silti mennään kotikulmilta ysärille, Saturnukseen. Kylmää ei ole kenelläkään, kun Kapa tarjoaa lämpöä koko rahan edestä. Jengi oli niin isällisessä otteessa hallussa, että koko festarit olisi voinut jättää Brädin lopettamiseen. Vaikka välillä lava olikin tupaten täynnä wingmanejä, oli tuplaajiakin tuplasti: Meissin lisäksi pitkästä aikaa Kapan vierellä nähtiin myös Halmelan Janne.

Kun Brädi on artisti, joka sytyttää yleisön liekkeihin, niin Nikke Ankaralla on maaginen kyky tarjota tulisarjoja. Ihan kirjaimellisestikin. Nimittäin siinä missä Brädi luotti omaan jengiinsä ja biiseihinsä, Niken show’ssa pyrot lämmittivät kylmenevässä kesäillassa konkreettisesti. Mukana oli myös rumpali. Niken aurinkolasit päätyivät vain pari kertaa pois kasvoilta, juuri oikeissa kohdissa ja pieni ele – eturivin tyttöset olivat haltioissaan. Biisilista täyttyi hyvin pitkälle Vain elämään -kappaleista, mutta miks ei? Toisaalta täytyy sanoa, että Robinin vetäessä oman settinsä aikana Rakkaus on lumivalkoinen tuli hiphop-festivaaleille kyllä kunnon annos Yötä, missä mentiin kyllä aikalailla pettävällä jäällä. Robinin kohdalla täytyy kyllä sanoa, että jäbiskän energia valloittaa kyllä festarit kuin festarit, ja on parasta just nyt. Ihmeellisesti sitä aikuisyleisökin anniskelualueella osasi popin prinssin biisit sanasta sanaan, ja tunnelmaa voikin kuvata termillä hurmoksellisuus.

Summer Up on tapahtumana hyvin järjestetty: Alue on toimiva, ja palvelu hyvää lipunvaihdosta turvatarkastukseen ja VIPin hostiin. Ainoa miinus oli vesipisteiden vähyys, mutta märistä edellisen päiväisistä keleistä huolimatta ei kuraisia ja veteliä maa-alueita joutunut juurikaan tarpomaan. Tänä vuonna myös VIPin puolelta pääsi nauttimaan päälavan etualalla. VIPin ruoka oli maittavaa, ja järjestelyt sujuivat. Nämä kaikki vaikuttivat siihen, että festarimieli säilyi aurinkoisena ja iloisena. Edes sivusta kuullen ei vittumaisia kommentteja tullut järjestyksenvalvojilta, vaan ohjeistukset olivat jämäkän kohteliaita.

Vaikka olisi mukavaa muistella enemmänkin 15. Summer Upia, on nyt puolestaan aika pakata Tall Ship Race Festivalia varten, sillä alkava viikonloppu tarjoaa pitkämastoisten laivojen lisäksi mahtavissa puitteissa musiikillisia anrtimia. Niin, tänä kesänä mun ei pitänytkään osallistua yhteenkään festariin. TSRF:n jälkeen olisi vielä vuorossa kaksi festivaalia. Niiden lisäksi kahdessa tapahtumassa tulen olemaan töissä.

Nettisivuni saivat uuden ilmeen ja uuden osoitteen juhannuksen alla kuluvaa kesää 2017. Nimeni viitoittamalla tiellä ja tämän vuoden teemalla jatketaan täällä Kiharapilven allakin. Tästä blogista on muotoutunut keikkareportaasien julkaisualusta. Näitä en tokikaan jätä, mutta tulen kertomaan paljon myös ammatillisista toimistani sekä kokemuksistani tekemistäni huomioistani brandimarkkinoinnin näkökulmasta.

Tällä hetkellä opiskelen musiikkimanagerointia ja toimin rap-artisti Ville Nurmisen managerina. Etsin tähän mukaan uusia tuulia työrintamalla koko ajan, joten otahan yhteyttä, kun toimeliasta energiapakkausta markkinoinnin, viestinnän ja/tai kulttuurin saralla kaipailet.

Uuden elämänvaiheen tai muun tuoreen kuvion alkaessa olen kokenut hyvänä tapana eteenpäin menemisen lisäksi suunnata katsetta menneeseen: Miten tähän olenkaan oikeasti päässyt? Varsinkin, kun välillä tuntuu, että vain polkee paikallaan kuin kuntopyörä tai etenee etanan vauhtia. Tosin, kun katsoo taaksepäin, niin huomaa missä kaikessa on kehittynyt ja edistynyt.

Miten tähän pisteeseen sitten olen edennyt? Maalaislikasta manageriksi. Tahdolla, sydämen halulla ja taidolla. Koko ajan olen kulkenut kohti jotain päämäärää pitäen samalla kiinni suuremmasta unelmasta. Mutta olisiko tämän voinut ennakoida? Nopeasti ajatellen mahdotonta, mutta olihan niitä viitteitä. Esimerkiksi kun minulle ehdotettiin lapsena neulepuseroon somistautunutta koiranomistaja-Barbieta, niin minähän pidin pääni ja valitsin kreppihiuksisen glitterhaalariin pukeutuneen Barbien, jonka kädessä oli mikki. Taipumukseni organisointiin puolestaan lähtee luonteestani. Rakastan monilokerollisia laukkuja ja kotia, jossa tavarat napsahtavat juuri tietyille, omille paikoilleen. Oli myös aika, jolloin tein itse kalenterini.

Teini-iässä alkaneen lätkä-intoutuneisuuden myötä löysin toimittajuuden seuraamalla Mika Saukkosen urheilu-uutisia. OIen kirjoittanut tekstejä, runoja ja tarinoita, yläasteelta. Koulukiusaamisestani ja sen aiheuttamista tunteista tein tekstin, jonka äidinkielenopettajani luki aamunavauksen lopuksi keskusradion kautta koko koululle. Noihin aikoihin löysin myös musiikin. Ensimmäinen voimabiisini on ollut Tommi Läntisen Syvälle sydämeen sattuu. Ensimmäinen pitkäsoitto, johon olen juuttunut pidemmäksi aikaa, on puolestaan ollut Cappellan U Got 2 Know. Olen näemmä ollut musiikin suhteen aika alkuajoista kaikkiruokainen, genreistä piittaamatta. Lukiossa rakastin lukemista ja kirjoittamista. Silloinen äidinkielenopettajani kannusti molempiin. Onneksi olin löytänyt viestinnän, koska etologiksi en voinut alkaa. Ensimmäinen haastatteluni julkaistiin joulun alla 1999.

Toimittajuus-kauden jälkeen päädyin mediatuottaja-opintoihin, pariinkin oppilaitokseen, vaikka tuolloin selvittelin juontajan ammatin mahdollisuuttakin. Samoihin aikoihin tapahtumat työnä ilmaantuivat elämääni. Loppu onkin historiaa, sillä mediatuotanto-opinnoissa 2000-luvun puolivälissä löysin henkilöbrandayksen ja tapahtumatuotannon. Yhdistin nämä viestintätieteiden opinnoissani viestintään, markkinointiin ja ICT-oikeuden opintoihin. Päädyin kulttuuripuolen ja viestinnän töiden jälkeen päätiedottajaksi festivaalituotantoyritykseen, ja nyt olen sitten viemään päätyyn henkilöbrandayksestä alkanutta ajanjaksoa.

Oikeastaan kaikki ammatilliset osa-alueeni sekä ne brandit, jotka liittyvät näihin, ovat yhä edelleen elämässäni, Insta-seurauksina ja täällä blogissa kirjoituksissa: tietyt artistit, kuninkaalliset ja tapahtumat. Vaikka elämä tuo uusia asioita, brandeja, ihmisiä ja tapahtumia mukanaan, on hyvä seurata pitkäjänteisesti, miten esimerkiksi jonkun henkilöbrandin imago ja brandi kehittyy pidemmällä aikajänteellä. Paljon on tapahtunut esimerkiksi Ruotsin kruununprinsessa Victorialle ja siten hänen imagossaan, vuoden 2007, jota aikaa kirjallisessa opinnäytetyössäni analysoin kruununprinsessa Victorian imagossa ja mediallisessa kuvassa. Tuo opinnäytetyö muuten on luettavissa LinkedIn-profiilissani. Tänä kesänä aion vielä käsitellä kesäkuun alussa tapahtunutta Pohjoismaiden valtionpäämiesten vierailua Suomi 100 -juhlallisuuksissa, mutta seuraavan blogikirjoituksen saat luettavaksesi aiemmin kuin kuvittelitkaan – uuden blogikirjoitusaikataulun mukaisesti. Lähdenkin valmistautumaan nyt Summer Upiin.  

Voi taivas, mikä ilta! Loppuunmyyty Hartwall Arena, mutta silti niin intiimi tunnelma. Iloa, naurua, kujeilua, lanteen vispaamista, tarinointia, menoa ja meininkiä sekä herkkyyttä ja ystäviä. Tätä kaikkea piti sisällään Lauri Tähkän eilinen visuaalisesti taidokkaasti rakennettu Vien sut täältä kotiin -konsertti.

Tähkä ottaa yleisön otteisiinsa heti päästyään mikin luokse. Hänen ei tarvitse käskyttää yleisöä suusanallisesti, vaan pienin elein hän saa koko hartsullisen väkeä tyystin hiljaiseksi tai täyteen ääneen. Tosin loppuillasta jengi on jo niin yliviritetty Tähkä-tunnelmaan, että hiljaisuuden rikkova yksi huuto saa Laten eläimelliseen karjahdukseen, kun täydellisen hetken tunnelman muuttuikin. Heti pian kyllä artisti naurahtaa – tätä tää elämä on.

Tähkällä on omat maneerinsa, niin kuin monella muullakin vuosia kiertäneellä artistilla: Kädet lanteilla kämmenselkä kylkeä vasten samalla veikeästi yleisön reaktioita seuraillen, biisien aikana lantiosta lähtevä latemainen jalalla tahtia lyöminen, mikkiständin takana biisien aloittamiset ja käsillä ständin varaan hyppääminen. Lisäksi keikalla saattaa lentää kitara, ainakin tamburiini, ja vähintään mikki. Mutta Laten tapauksessa nämä eivät haittaa, sillä nämä kuuluvat hänen velikultamaiseen olemukseensa. Tähkä osaa tuoda seksuaalista jännitystä, joka ei mene yli. Hän on kuin kiusoitteleva naapurinpoika, joka saa kaikki temput anteeksi koirankatseellaan – onhan tämä ihan vain hyväntahtoista.

Tähkän spiikit ovat hetkessä luotuja, ajatuksenvirtaa, tai hän erittäin hyvänä artistina saa ne näyttämään siltä. Tässä tunteesta kumpuavat, mielijohteesta ulos sanottavat asiat muodostavat välillä laurismeja. Niitä hassun hauskoja sanontatapoja, joita ei sitten enää keikan jälkeen muista. Laurismeista saisi hyvän kirjan. Jossain vaiheessa LTEKin aikaan ”fordella” niitä kerättiin ja myös tässä välissä Laten omilla sivuilla. Pitäisiköhän tuo tapa elvyttää?!? Myöhemmin ajatellen se voisi olla jopa kulttuuriteko.

Lauri myös tarinoi paljon keikkojensa aikana. Muutamat tarinat ovat päässeet kerrotuiksi useampaan otteeseen keikkarundien saatossa pienin muunnelmineen. Niin nytkin kuultiin pari monelle aktiivisesti vuosien varrella Late-keikkailleelle tuttua tarinaa: Nyttemmin laajemmin tunnetun Lempon esimuodon Jalajallajalajalajallavein synnystä sekä iltapäivälehden huomion saaneen mautojen esiinmarssi keikkailevan isän pihapiiriin.

Lavalla Late on luonnonlapsi. Hänellä ei ole muistissa suurta keikkaraamattua, missä olisi pilkulleen tarkat askelmerkit. Tähkä tanssahtelee tunteen viemänä mihin milloinkin. Toisinaan se aiheuttaa artistissa pientä hämmennystä. Hartwallin lavalla hän huomasi yhtäkkiä päädyssä olevansa kahden ständin välissä kultaisine mikkeineen. Hän oli kantanut toisen varsinaiselta lavalta kissakujaa pitkin mukanaan. Kesken esityksen voi vallan hyvin tarkistaa, että julppi on kiinni, ja sitä sitten selittää täydelle areenalle ihmisiä. Hetkittäin taas ovat hukassa biisin sanat tai plektra, mutta onneksi yleisö auttaa. Laurille lavaesiintyminen ei ole vain työtä. Hän haluaa nauttia siitä. Hetket pitää elää niin, että ne tallentuvat artistin kovalevylle.

Oli fantastista päästä kokemaan, miten Lauri innostuu, kun sai laulaa yhdessä ystäviensä kera. ”Eihän kukaan kutsuisi vihamiehiä juhliinsa.” Lavalla nähtiin Tuure Kilpeläinen, Anna Puu ja Mikael Gabriel. Jokaisen heidän kanssa Laurin energiatasojen tyyli vaihteli ystävästä toiseen, mutta sitä energiaa sinkoili mielin määrin. Tapa halata Kilpeläistä, nyökätä Miklulle, että vedä vaan, ja soittaa kitaraa yhdessä valkoiseen mekkoon sonnustautuneen Annan kanssa – avot. Lauri oli todellakin ystäviensä ympäröimänä. Vaikka hän esiintyikin ihan päädyssä, innostuksen määrä tuplaantui, kun hän näki Revohkan jätkien soittamassa yhdessä ringissä. Katseessa oli antaa mennä vaan viestiä. Joo, joo, Lauri on artisti, joka voi olla takapuoli pystyssä yleisöön päin.

Olen viime aikoina monesti miettinyt menneisyyttäni ja elämän taitekohtia. Eilisiltanakin, eikä vain Kipua- tai Polte-kappaleiden yhteydessä. Encoren alussa Lauri sanoi niin hienosti siitä, miten menneisyyttä pitää kunnioittaa, vaikka olisi kuinka ikäviä asioita koettuna. En tietenkään muista sana tarkasti, niin ajatuksellisia nämä artistin puheet suurimmaksi osaksi ovat.

Olen oikeastaan Laurille enemmän kuin kiitos-sanan velkaa siitä, että päädyin ammatillisesti nykyiseen pisteeseeni. Juuri, kun olin valmistumassa henkilöbrandayksen näkökulmaan keskittymistäni mediatuotannon opinnoistani, tähkäännyin. Muutama vuosi myöhemmin tästä tein ensin seminaarityön ja sitten pro gradu -tutkielmani muuan pohjalaisen yhtyeen julkisuuskuvasta lehtihaastatteluissa. Noihin tuotoksiini sain haastattelun muun muassa artisti Tähkältä. Näiden myötä ammatillinen suuntani on mennyt enenevässä määrin musiikkibisnekseen. Vuosien varrella myös oma näkökulmani Tähkän keikoilla käymisessä on vaihtunut fanista ammatillisuuteen. Ilman uudestaan musiikin löytämistä elämääni ja graduni aihetta en todellakaan olisi nyt musiikkimanagerina. Lätkähullu jopa mietti jossain vaiheessa urheilumanageriutta.

Olen onnellinen, että Tähkä on artistina nykyisessä pisteessään, sillä hän olisi voinut ottaa haltuun Hartwallin jo kymmenen vuotta sitten, kun LTEK-suosio oli niin valtavaa. Vaikka uralla väliin kuuluukin jonkinlainen etsikkoaika ja oman selkeän linjan katoaminen, nyt näyttää Teuvan ja Turun poika olevan taas, entistäkin parempana, täysin oma itsensä lavalla ja musiikillisesti. Hän on saanut sitä samaa rokkikukon verta ja buustia menoonsa, mitä se oli kymmenen vuotta sitten, kun hänen musiikkinsa kolahti minuun ensimmäisen kerran. Vaikkei nahkahousuja olekaan takaisin tullut, niin nahkatakki päällä keikka aloitettiin.

Tähkän keikat ovat hyvän mielen keikkoja, joissa energia virtaa ja seesteisyys kömpii mielen sopukoihin. Harmittaa, etten tällä keikkarundilla ole päässyt kiertämään niin paljoa Tähkän ja Revohkan energiasessioissa kuin olisin edes halunnut. Nytkin kunnon keikkaremmastelu jäi vähemmälle, sillä yhä edelleen niskan alueen lihakset eivät kestä hyppimistä, eivätkä käden ylhäällä oloa talvisen kolarin jäljiltä. Mutta sainpahan fiilistellä koko rahan edestä tätä rakkauden täyteistä ja ystävyyden sävyttämää iltaa, joka huipentui palavaan rakkauteen lavan multimediaseinämässä ja Morsian-kappaleeseen. Hyvin tähkämäistä ja tähän brandiin sopivaa.