Kiireinen, mutta innostava ja mielenkiintoinen puolitoistaviikkoinen on takana. Ensin lauantaina 28. tammikuuta sain kokea Mikael Gabrielin uskomattoman upean konsertin Rytmikorjaamolla, sitten samaisessa paikassa tuli vietettyä kolme intensiivistä päivää tapahtuma-alan ja musabisneksen Mars-festivaalissa. Viime viikonloppuna oli taas perinteisesti maagisen voimakkaan Apassionatan vuoro. Viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisempänä viime yönä pompsahti ilmoille vuorokauden vaihtuessa Cheekin ja Elastisen Yhtäccii. Tämän kaiken keskellä olen ottanut ensiaskeleita uuden projektini kanssa, mutta siitä helmestä ensi viikolla. Nyt pureudun MG:n ja Profeettojen maailmoihin. Apassionataan palaan myöhemmin.

Mikael Gabrielin keikalla erottui selvästi pari seikkaa: Ensinnäkin Vain Elämään mukanaan tuoma ihmismassa ja tuon yleisömassan aikaansaama jaottelu niin sanotusti alkuperäisiin ja suuren julkisuuden mukana tulleisiin faneihin ja diggareihin. Toisena huomiona oli taas keikan fyysisesti kokeminen yhdistettynä Gabrielin painavasanaisiin välispiikkeihin. MG on ollut lähinnä teinityttöjen suosiossa, mutta yleisö on kasvanut myös ikähaarukaltaankin 7-vuotiaista seitsenkymppisiin, kuten Miklu itsekin välispiikissään kiitollisuutta äänessään otettuna sanoi keikallaan. Mikael Gabrielin alkuperäisten fanien käytöksestä – ja myöhemmin kommenteista MG:n Facebook-sivuilla – paistoi kateus uusista keikkailijoista ja omistamishaluisuus Miklua kohtaan. Nämä tunteet ovat ymmärrettäviä, mutta vaikuttavat samalla artistin brandikuvaan negatiivisesti. Jokaisen artistin toiveena on täyttää keikkamestat ääriään myöten. Sen eteenhän fanitkin ovat tehneet töitä jakaessaan biisejä ja keikkatunnelmia. Kun se sitten saavutetaan, originaaleille diggareille tilanne onkin yhtäkkiä vaikea, ja käyttäytyminen muita keikkafiilistelijöitä kohtaan nyrpeä. Olen kokenut vastaavia tilanteita myös muiden artistien ja fanien kohdalla artistin saatua suuremman suosion. Eikö fanien pitäisi olla onnellisia, että vihdoin artistin kanssa on saavutettu jotain suurta, ja tajuta uusien diggareiden takaavan keikkailun jatkumisen myös tulevaisuudessa?!? Siksikin arvostan Team Cheekiä, joka on avosylin ottanut vastaan jokaisen uuden fanin. 

Miklun keikoilla on aina ollut menevä meininki, vaikka biisien sanomat ovatkin hyvin puhuttelevia. Monelle yleisöltä keikan vaatima fyysisyys oli outoa ja hämmentävääkin. Toisaalta vahvasti liikkuva ihmismassa saattoi toisista tuntua ahdistavaltakin, varsinkin, kun välillä happirikasilma tuntui loppuvan. Toiset taas jorasivat vailla estoja, ja tanssikaveriksi kävi kuka tahansa yleisöstä. Mikael Gabriel itse kutsui keikkaansa teknobileiksi, koska yleisö ei päässytkään vain kuuntelemaan keikkaa, vaan piti jaksaa hyppiä. Ja hypin minäkin. Mikä riemu oli vetää Pauhis pitkästä aikaa niin täysillä! Energisempien kappaleiden aikana siis keikkajengi hyppi, tanssi ja heilutti käsiään. Väliin viikkoa myöhemmin Vuoden miessolistiksi Emma Gaalassa palkittu Mikael Gabriel muistutti tärkeimmistä asioista: unelmiin uskomisesta ja luonnon sekä muiden ihmisten välittämisestä. Keikan jälkeen olo oli narikalle menoryysiksestä huolimatta voimaantunut, energinen ja puhuteltu. Ihan eri tavalla katsoi elämää keikan jälkeen kuin ennen keikkaa.

Yhtäccii bilettää

Emma Gaalassa saatiin esimakua millaisen shown mystisestä, urheiluhenkisestä posse-biisistä Sinuhesta Suomen ykkösräppärit voivat saada. Karismaattiset 2010-luvun faaraot yllättivät Gaalan jatkoilla vetäen silloin vielä tulevan biisinsä Yhtäccii. Sinänsä hyvä liike, sillä näin saatiin hyvää hypeä bilebiisin ympärille ja mainiota kuvamateriaalia träkin etukäteislanseeraukseen. Tuntia ennen puolta yötä Profeetat pitivät Instagram-profiileissaan live-stoorin, ensin Elastisen profiilin puolella ja myöhemmin, ensimmäistä kertaa, Cheekin profiilin kautta. Vaikkei jätkillä sinällään paljoa asiaa ollutkaan, niin tarkoitus kai lähinnä oli fiilistellä fanien ja diggareiden kanssa tulevaa – päätyipä Vuoden artisti Emman saanut Arttu Lindemankin feediin mukaan. Hauskin hetki kai koettiin, kun Jaren äitikin huomautti ilmanvaihtosuodattimien vaihdosta. Live-stoorin jälkeen päivystäminen jatkui toki vielä Snapchatin puolella. Kun tiuku näytti 00.00, plämähti Yhtäccii Spotifyn eetteriin. Bilebiisi 2.0, sekoitus Loppuviikko, Sokka Irti ja Me ollaan ne -trackeistä, mutta Elan ja Cheekin Profeetat-maustein. Tässäkin kipaleessa posseillaan,muun muassa yökerhojen ostoilla ja omalla bilejengillä, jonka bileisiin ei pääse niin vain, eteen lyödään verhot. Tässä biisissä on sähköisempi tunnelma kuin kryptisessä Sinuhessa. Elastiselta on totuttu viime aikoina kuulemaan melodisempia levytyksiä. Nyt ollaan takaisin pelkistetysti räpissä. Vaikkei ryyppäämisen ja bileiden teema innostakaan, niin kehotan kuuntelemaan biisin edes kerran, sillä tässä träkissä Ela pudottaa tekstiä nopeammin kuin pitkiin aikoihin. Juomaräppi saa hyvälle tuulelle, kaipaamaan sitä laittautumisen tunnelmaa, kun menojalka vipattaa, ja juhlailta odottaa. Biisistä on viemään bileet kuin bileet korkeammalle levelille. Kun tämän osaa upottaa oikeaan kohtaan juhlivalle jengille, niin kyllä fiiliksestä voi sanoa ohan tää ny nättii. Tuo heitto jää kyllä elämään.Yhtäccii sai minut odottamaan vieläkin innokkaammin kevättä ja hetkiä Profeettojen jäähallikeikoilla, sekä tietty jatkoilla. Ja kyllä tämä kappale löytyy soittolistaltani, vaikkei mua niin usein bileistä löydäkään.

Uusi vuosi, uudet kujeet tavataan sanoa. Ajattelin toteuttaa tämän oikeasti ja käytännössä. On tilanteita, joissa on hyvä jättää taakse täysin, napata mukaan vain opit, ja mennä kohti uutta. Tämän vuoksi olen uudistanut blogini ilmeen ja esittelytekstit niin täällä kuin LinkedIn-profiilissani.

Tämän vuoden alku sopi minun elämässäni uuden kulkemiseen hyvin, sillä aloitin Musiikkimanagerin opinnot. Sinänsä sekin on kaikuja vanhasta, sillä mediatuotannon medianomin, amk, opinnoissa kiinnostuin henkilöbrandaamisestä. Henkilöbrandays-näkökulman ottaminen osaksi opintojani oli alkua managerin tavoitteilleni. Yrittäjän ammattitutkinnossakin casenäni oli henkilöbrandays-yritys ja viestintätieteiden, FM, gradun aiheena oli Lauri Tähkä ja Elonkerjuun julkisuus lehtihaastatteluissa (2012). Viime vuonna Rytmi-Instituutin Musapäälliköt-koulutusillat saivat minut taas palaamaan manageriuteen.

Mutta mennyt on mennyttä muilta osin, ja nyt katkaistaan kaikki vanhat tavat ja maneerit. Olen Helsingissä asunut, opiskellut ja työskennellyt, ensimmäisen kerran ysärin loppupuolella. Kun viime viikolla taas kävelin pitkin stadin katuja, narautin itseni kiinni vanhoista reiteistä. Ei näin, vaan nyt käännytäänkin jo tuosta! Tänä vuonna haastan itseni kulkemaan kaikessa uusin tavoin ja metodein. Nyt kyseenalaistan kaiken vanhan ja perinteisen. Vain jos entinen toimintatapa toimii paremmin, se saa jäädä, mutta uutta pitää ensin kokeilla.

Tämän vuoden pyhitän siis oikeastaan kahdelle asialle, itseni tuntien myös monelle muullekin, mutta pääsääntöisesti kahdelle asialle: uusille kuluille ja musiikkimanageroinnille.

Erikoistumisopintoihini kuuluu kehittämistehtävä, jossa pitäisi, mielellään, kehittää artistin toimintaa ja uraa. Ilman artistia tätä on vaikea toteuttaa. Nyt etsinkin artistia tai bändiä, joka haluaa nostetta uralleen tai tarvitsee apua käytännön hommissa. Jos olet kaipaamani artisti, tai tiedät jonkun, jolle manageroinnista olisi hyötyä, niin ota yhteyttä. Viedään artistiusi astetta tai paria verran paremmaksi! Tiedä vaikka vuosi muuttuisi vuosikymmeneksi ja me yhdessä unelmatiimiksi, joka kykenee mihin vain. 

Minulla on jo vuosia ollut tapana käydä joulukonserteissa joulua edeltävinä aikoina. Tänä vuonna tapa meinasi jäädä toteuttamatta. Onnekseni tajusin, mitä oli tarjolla: Diandran joulukonsertti Kerran joulukuun aikaan. Ei muuta kuin viime keskiviikkona nokka kohti Vaasaa. Diandraa jo pitkään seuranneena odotin valoisaa konserttia. Kaiken kiireen ja stressin jälkeen, on hyvä antaa aikaa itselleen, mutta samalla pelkäsin niitä koskettavampia joululauluja, sillä tunnevyöry voi kohdallani olla tämän joulun alla melkoinen.

Diandra on artisti, joka osaa laittaa yleisöön eloa, eikä välitä ihan pienistä. Kun viulun johto tarttuu korkoihin ja pitkän mekon helmoihin, siten se on niin, ja spiikkaus jatkuu itselle naurahdellen. Jos joku yleisöstä kuvitteli, että voi vain nauttia rauhassa tunnelmallisesta joulumusiikista, oli täysin väärässä. Diandra kyseli yleisöltä kuka odottaa joulua samalla, kun tarkka katse etsi nousevia käsiä ja joo-vastauksia. Saipa yleisö kehotuksen tulemaan lauluun mukaankin – ja niin myös tapahtui. Jos olisi ne minun jo aiemmissa bloggauksissani peräänkuuluttamani alaslaskettavat istuimet, olisi yleisö voinut nousta seisomaan ja tanssimaankin tahdikkaimpien kipaleitten tahtiin. Sana joulukonsertti ilmeisesti pitää sisällään käyttäytymismallin istumisesta. Siihen nähden taputukset rytmiä antamassa, usean biisin aikana, on kova juttu.

Diandra lupasi konsertin alussa niin uusia kuin perinteisiä joululauluja sekä tunnelmallista tulkintaa että menevämpiä kipaleita. Didi on sanansa mittainen nainen. Konsertin kappalelistaus piti sisällään niin 2000-luvun joululauluja, Disneyn elokuvasta tutuksi tulleen kappaleen kuin ensimmäisen radiossa kuullun joululaulun. Ja siinä missä Varpunen jouluaamuna ja Hiutaleet tarjosivat herkempää tunnelmaa, menoa tarjosikin sitten yllin kyllin yllättäen Heinillä härkien, jonka uuteen sovitukseen oli otettu mukaan euroviisusäveliäkin. Kun tuon kappaleen jälkeen Diandra nyppi parit irti katkenneet jouhet viulun jousestaan spiikissään selittäen asiasta, yleisöstä kuului miehen tokaisu: ”Hurja mimmi!”. Ja sitä Diandra onkin.

Diandrassa on rokkia enemmän kuin monessa rokkarissa ja munaa enemmän kuin räppäreissä. Silti Diandraa kuvataan sanoilla ihana, söpö ja suloinen. Hän on kyllä kaikkea näitäkin, mutta hänessä on muutakin, mitä nykyinen imago ei kunnolla tuo esille. Olen jo hyvän aikaa ihmetellyt milloin Didin imagoa muutetaan astetta aikuisempaan tyyliin, sillä hänestä on valloittamaan rokkifestivaalit ja jäähallit. Sen ovat osoittaneet hetket Cheekin feataajana. Onneksi Nada ja Huitoo tuovat esille Diandran energisempää ja aikuisempaa puolta.

Ainakin joulukonsertissa energisyys nousi esiin voimakkaana. Diandra itse sanoi, että menevää ja energistä hetkeä esiintyjät olivatkin hakeneet konsertilta. Menoa ja energiaa yleisö saikin. Sitä ilmensi kahden naisen keskustelu konsertin jälkeen: ”Saatiinko tästä energiaa?” ”Saatiin!”. Keikan jälkeen itselläni oli päällimmäisenä iloinen ja energinen tunne.

Hyvänä lisänä konserttiin olisi ollut fanituotemyynti, josta olisi voinut ostaa esimerkiksi Diandran joululevyn tai muita konserttimuistoja. Onneksi joululevyn löysin isommasta marketista, niin olen voinut palata näihin upeisiin tunnelmiin joulusiivousta tehdessäni. 

Energistä ja nautinnollista joulua ja mahtavaa alkavaa vuotta!
 

Ennen kuin edes avaan kirjaa, jään miettimään kannen kuvaa. Se on samantyyppinen kuva, mitä Alpha Omega -levyn lehtisessä ja julisteessa: musta tausta, voimakas valo tuo kasvot esille harmaana. Mutta kirjan kannessa kuva on suoraan kasvojen edessä. Pää on suorassa. Muissa kuvissa poseerannut komistus on jopa rujon näköinen. Näkyy vain pää, ei edes kaulaa. Puhuva pää. Tämä on selkeästi Jaren, karu, tarina. Oikea silmäkulma on nostettu vähän ylös. En saa selvää onko se ilkikurisuuden vai mielenkiinnon ilmaisun merkki. Toisaalta tämä on tyypillistä Cheekiä, jokin voi tarkoittaa niin montaa asiaa, lopulta se paljastetaan vihje kerrallaan. Tämä ei olekaan ihan tavallisen jätkän tarina. Kannen jälkeisellä kuvalla näkyy jo vähän kaulaakin ja mustan paidan kaulusta. Käden ele ja kuvakulma tekevät kasvot paljon pohtivamman näköiseksi. Yhä edelleen oikea silmäkulma on ylhäällä. Jätkä on ylväänä, itsevarmana.

Huomaan heti olevani koukussa. Pakko vain lukea. Pitää oikein pysähtyä sanomaan itselle, että katso kelloa. Pyykkikoneen tyhjennys ja Tehis odottavat. Silti jatkan. Ja jatkan heti palatessani kotiin. Yhdeksän tuntia, ja koko kirja oli kahlattu. Kirjaa lukiessa menee ajantaju, kirja pysyy hienosti kronologisessa järjestyksessä. Lukemisintoa vauhdittaa värikäs kielenkäyttö. Kielikuvat ovat vekkulimaisen hauskoja, joista paistaa Jaren persoona ja tausta. ”Musta kassi putoaa perästä kuin pökäle pyllystä.” (s.42) ”Jätkä pakoilee meikälästä kuin kolumbialainen keihäänheittäjä viranomaisia.” (s.189) ” [ - - ] rämpiä rinnallani kuin räppielämän hetteikössä.” (s.191) ”Iso-H paineli kaikkia niitä psyykeni näppäinyhdistelmiä, joiden jäljiltä Lahdessa oli takavuosina murtunut monta nenää.” (s.239) Mietin ovatko nämä oikeasti Jaren suusta vai onko kirjoittaja Mikko Aaltonen käyttänyt omaa ammattitaitoaan hyväksi. Jos nämä ovat Jaren päästä, niin en yhtään ihmettele, miksi bileissä riittää väkeä, ja naisten päät ovat menneet pyörälle. Vaikkakin kirjassa väitetään Jaren jähmettyvän jäätävän viileiden naisten edessä.

Kirja on kirjoitettu niin, että tapahtumat välähtävät mieleen tahtomattaan. Iisisti. Tästä saa muutamalla muunnolla hyvän elokuvakässärin. Enkä sano tätä vain heittona, vaan Kettuna savannilla kirjoittaneena. Kirjassa on kännin höyrysten iltojen tarkkaa analyysiä, mitä pitää tehdä ja miten toimia kulloisessakin tilanteessa. Jaren asenne maali pitää saada silloin, kun on paikka, tulee esille kuin Cheek uusien aluevaltaustensa kanssa – joka puolella ja isosti. Parasta on, ettei tällainen tekstinatsi edes tajunnut kuin kolme kirjoitusvirhettä 461-sivuisessa opuksessa. Kirja ei kerro vain Jaren tarinan, vaan suomiräpin historian kaupallisemman ryhmittymän osalta.

Naurahdan tietyille muistoille. Mä kun oon suurin piirtein samaa ikäluokkaa. ”Leafin kortit jopa tuoksuvat hyvältä!” (s.32) Välillä tuntuu kuin lukisin omaa tuskaa, mutta intohimoa omalle jutulle. Kun Jare kertoo omasta tuskastaan, miten on vuoden yliajalla, samastun. Mulla meni AMK:un pääsyyn useampi vuosi. ”Vaikka kamppailen vastaan, minun on vaikea olla kokematta itseäni ajoittain luuseriksi.”(s.192) Perfektionistin helmasynti. Itseä ei päästetä helpolla. Olen kuullut legendaa niin 50 Centin lämppärikeikasta kuin irc-gallerian ryhmästä. Huomaan kiljahtavani naurunsekaisesti tajutessani lukevani näistä nyt. Siinä ne ovat mustaa valkoisella.

En ole ajatellut asiaa ennen kuin nyt, olen nähnyt Jaren ensimmäistä kertaa esiintymässä Elämä lapselle -konsertissa 2008. Olen aina ensi näkemisestä rakastanut Sokka irti -videota ja sen amerikkalaishenkisyyttä. Ei mitään suomimusan musavideotyyliä. Nähdessäni sen ajattelin, että videolla esiintyvä jätkä on tulevaisuuden tähti isolla T:llä. Kaiken hauskuuden ja kepeyden keskellä päädyn tilanteeseen, jonka olen jokunen aika sitten kokenut. Jare kuvaa hyvin tuntojaan isänsä kuoleman jälkeen. Samaistun.

Jare on ristiriitainen persoona, jolla on rehdin suomalaismiehen arvot ja pelimiehen sydän. Hän on taistelija hannu hanhen vaatteissa. Vain hänen stadionkonsertissa ukkoskuuro voi tulla oikeaan aikaan ja yhdistyä spektaakkeliin. Jaren päässä kalkulaattori käy koko ajan: Mikä on kannattavaa, mikä ei. Isosti, mutta budjetti pitäen. Jätkä pelaa uraa kuin pokeria, mutta ottamatta turhia riskejä. Jare tiedostaa kilpailijansa, tietää niiden hyvät ja huonot puolet. Hän tiedostaa, että kaikki julkisuus ei ole hyvää julkisuutta. Jarella on bisnesälyä, ollut jo alusta saakka. Lisäksi taskussa on markkinoinnin koulutus. Hän onkin ensisijaisesti bisnesmies. Siksi syksyisessä STT-kohussa Jare katsoi asiaa sopimusoikeuden näkökulmasta, eikä median kirjoittamattomien säännösten kautta. Lisäksi Jaren tarkkuus, perfektionistisuus ja menestyksennälkä yhdistettynä juuri tuohon markkinointiosaamiseen aiheuttaa paineet, jossa hänen tuotteensa, Cheekin, on oltava ykkönen, koko ajan. Ura ei saa laskea kuin lehmän häntä. Brandi ei saa muuttua lypsylehmäksi, sitäkin pahempi kohtalo olisi olla räpin rakkikoira. Tähti se pitää olla. Jare on halunnut olla tähti myös siinä staran merkityksessä. Stara, jollaista on Suomessa totuttu olevan vain ”isossa maailmassa”. Jare on tuonut Cheekin mukana suuren tähtikulttuurin vihdoin myös Suomeen.

Elastinen toikin omassa puheenvuorossaan tämän esille. Hänen ja Jaren ero on siinä, että Cheek on stara isolla S:llä. Elastinen pystyi muusikkona käydä Alepassa ruokakaupassa Areena-keikkojensa jälkeen. Mutta se, mikä näitä Profeettoja yhdistää on, että ura on lähtenyt liikkeelle siitä itse asiasta – intohimosta hiphopiin. Varsinainen tuote, musiikki, tehdään sydämellä ja niin hyvin kuin suinkin voidaan. Kaikesta huokuu, että Jare on todella perehtynyt hiphopin juuriin ja rap-genreen. Siitä hän saa happensa. Ja se on ajanut hänet siihen pisteeseen, että Cheek on tehnyt kaupallista, amerikkalaistyylistä räppiä, jossa onnistuminen luo stara-imagoa.

Jare ja Cheek ovat olleet sama persoona, mutta homman kasvettua Cheek on irtautunut Jaresta. Chekkonen, Jehu, Roope. Cheek kolmannessa persoonassa. Tuote. Jotain enemmän. Brandi, jonka ytimessä on se kunnolla hiottu musiikki. Jare mainitsee kirjassa, miten fanit ovat alkaneet jo puhua hänestä Jarena, eritellä Cheekistä. Team Cheek on nähnyt Jaren. Ei vain Cheekiä. Muut yleisössä ja median kautta näkevät vain Cheekin.  Tämän takia Jare on nyt alkanut tuoda esille kaksiuloitteisuuttaan persoonassaan. Toisaalta juuri isojen showden vetäminen ”[ - - ] edellyttää, että arki-Jaren täytyy kasvaa Cheekiksi ja edelleen yli, aina Chekkoseksi asti.” (s. 8)

”Se on suuren tähden tunnusmerkki: pelkkä läsnäolo riittää. Jos joskus olen samassa asemassa kuin Lil Wayne nyt, sellaisessa että pelkkä läsnäoloni riittää, tiedän antavani enemmän, pystyväni parempaan.” (s. 249) Tämän Jare sä olet tehnytkin. Antanut Cheekinä kaiken ja vielä enemmän, vaikka pelkkä läsnäolo riittäisi.

Sitaatit kirjasta JHT - Musta Lammas (Aaltonen 2016)

Kun Suomen tunnetuin ja eniten saavuttanein räppäri järjestää kirjalleen mininimmarinjakokiertueen, niin kyllä vähintään yksi sen tilaisuuksista on nähtävä. Eilen, päivänä jolloin vielä ihmeteltiin Cheekin ja Elastisen vihjeitä tulevasta, pääsin todistamaan Cheekin JHT – Musta lammas -kirjan signeeraustilaisuutta Tampereella. Paikkana tapahtumalle toimi Koskikeskuksen Keskusaukio.

Päätin kokea tilaisuuden kokonaan, joten ostin kirjan. Aikaisimmat fanit muodostivat jonoa jo pari tuntia etukäteen. Itse astelin jonoon hieman yli tunti ennen tähden saapumista estradille. Yläkerrosten reunoille kerääntyi katsomaan mitä ihmettä tapahtuu. Jännitys oli aistittavissa ilmassa. Lähinnä aika kului luurilla viihdyttäen. Odottamiseen tottuneet fanit istuivat, takit olivat lattialla tai laukuissa, ja kaiuttimista alkoi soida Sä huudat. Polvet notkuivat musiikin tahtiin, kiertueen yhteistyökumppanin Suomalaisen kirjakaupan myyjä infosi tilaisuudesta. Ohjeet tulivat ennen varsinaisen tilaisuuden alkua: Ei kaverikuvia, kirja esille, vain kirjaan nimmari, jono liikkuu. Tämän jälkeen Cheek astui esille ja jutteli kirjastaan sekä Tampereen merkityksestä uralleen moikaten kädellään välillä tuttuja fanejaan ylhäällä.

Cheekin kirjan takakannessa on teksti ”Kaikki tietävät Cheekin. Kukaan ei tunne Jarea.” Fanit kutsuvat Cheekiä Jareksi. Cheek itse puhuu jopa Chekkosesta. Chekkonen on se, joka säkenöi lavalla ja valtaa listat kuin listat. Jare taas on mies tämän takana. Jarena Cheek kohtaa faninsa ja antaa medioille haastattelut. Signeeraustilaisuudessa Jare on läsnä nimmaria pyytäville, muille näyttäytyy Cheek.

Nimmarinjakotilanne ei kestä kaukaa, joten sitä väkisinkin miettii, mitä kannattaa sanoa, vain yhden asian ehtii tuossa ajassa. Hetki on nopeasti ohi: moikat, nimmari ja pieni jutustelu samalla sekä mahdollinen halaus tai muu lopputervehdys. Tilanne näyttää liukuhihnatyöskentelyltä, mutta Jare ottaa jokaisen hetken ainutlaatuisena. Kuuluisa, seksikäs ja valloittava hymy välähtää jossain muodossa jokaiselle. Jarella on pehmeä, matala ja rauhallinen ääni. Joistain biiseistä tutuksi tulleesta kurkkusoundista ei ole tietoakaan. Jare kohtaa kunkin nimmarinpyytäjän yksilönä – niin lapset, teinitytöt, aikuiset naiset, nuoret jäbät kuin isät ja äidit. Jokainen saa oman hetkensä. Cheek jatkaa nimmarien kirjoittamista jonon loppuun, vaikka tilaisuus oli ilmoitettu päättyväksi klo 17. Tämän jälkeen Jare tervehtii vielä lähellä olevia fanejaan, vaikka manageri Carla Ahonius yrittääkin hoputtaa. Ennen hissiin astumistaan Jare nostaa vielä kerran kätensä ylös tervehdykseksi.

Mediat kuvaavat tätä supertähteä pääsääntöisesti kylmin adjektiivein: röyhkeä, ahne, ylimielinen. On mielenkiintoista, että tämä kaikki on syntynyt siitä, että Jare Tiihonen tunnetaan perfektionistina, bisnestajuisena ja päämäärätietoisena. Kuitenkin hän on helposti lähestyttävä, lämmin, mukava, kohtelias, kaverillinen ja rento. Lavalla Cheekillä on valtava karisma, ja medioissa on puhuttu seksikkyydestäkin. Eilen minua silmiin katsoi tavallinen suomalainen mies, joka on onnistunut tekemään omasta unelmastaan totta, ja vielä enemmän. Tämä kaksijakoinen patakunkku tulee täyttämään toisen suuren suomalaisen rapartistin, Elastisen, kanssa huhtikuussa kaksi areenaa. Meno on varmasti säkenöivää, sykkivää, energistä ja tarkkaan suunniteltua.

Muuten, toivotin Jarelle tsemppiä, sitä hän nyt tarvitsee enemmän kuin kiitosta, vaikka kiitokseenkin olisi ollut aihetta.