Aikamatkalla avustajana Veljeni vartijassa

16.08.2017 16:00

Tämä vuosi on ollut minulla uudistumisen ja uusien kokemusten vuosi. Tämä on tarkoittanut melkoista mielentilan ja suhtautumistapojen muutosta. Parasta, mitä tämä uusiutumisen vuosi on kaikkineen tuonut, on innostuminen kaikesta uudesta. Niinpä, kun kohtasin Facessa kahteen otteeseen ilmoituksen Veljeni vartija -elokuvan avustajahausta, hain avustajaksi. Pitää saattaa itsensä kokemusten pariin. Se on myös yksi tämän uusiutumisen vuoden opeista. Elämästä kaikki irti!

Mahdollisuus oli hakea Lahden ja Helsingin kuvauksiin sekä myöhemmin Tampereelle. Hain Lahteen ja Helsinkiin molempiin. Lahden kuvauksista tulikin melko pian ilmoitus. Odotus oli toisaalta jännittävä, toisaalta innostunut. Jännittävä siksi, että mietin elämäni valintoja. Jos olisinkin medianomin opinnoissani mediatuotannon suuntautumisvaihtoehdossa keskittynytkin elokuvapuoleen, voisinko olla jopa tekemässä juuri tuota elokuvaa? Ehkä, ehkä en. Innoissani siksi, että tässä yhdistyy niin monet saaneeni opit, että sitä seurailee mielenkiinnolla kaikkea, mitä tapahtuu ympärillä. Helsingin kuvauksista en sitten saanutkaan infoa, että vissiin naamaraja tuli vastaan, huomaathan rakkaudella sanotun itseironian. Myöhemmin kuitenkin ihana some-frendini pyysi minua kaverikseen Helsingin joukkokohtauksiin, kun kaverin niihin sai ottaa. Hän vain ei päässyt paikalle kaksipäiväisiin kuvauksiin kuin päiväksi, joksi valikoitui kuvausten ensimmäinen päivä.

On ollut hienoa päästä kaksiin eri kuvauksiin mukaan, sillä voi verrata näitä toisiinsa, ja nähdä, miten hommat molemmissa sujuivat. Tosin Lahden kuvauksista yökuvaukset jäivät minulta välistä, kun aikataulut eivät sopineet kulkuvälineiden aikatauluihin. Hotelliyö vapaaehtoisesta toiminnasta on liikaa. Kulkemisesta puheenollen Helsinkiinkin jouduin tulemaan paria päivää aiemmin VR:n toimimattomuuden vuoksi. Tässä vaiheessa harmitti, ettei Helsingin joukkokohtauksista tullut aikataulu- ja puvustusohjeita ennen lähtöäni. En voinut koko vaatekaappiani tuoda mukanani varmuuden vuoksi, varsinkaan kun osa vaatteitani ei ollut reissun päällä edes mukanani. Lisäksi, jos olisin tiennyt aikatauluista päivää aiemmin, en olisi ostanut junalippua tälle päivälle, kun vielä Helsingin toinen joukkokohtauskuvauspäivä oli käynnissä, ja avustajille ilmeisesti oli suuri tarve. Harmitus oli sitä suurempi, kun kuulin myöhemmin, että toisen päivän yhtenä värikoodina on ollut pinkki. Tuo väri, jota rakastan yli kaiken. Väri, joka tuo hehkun kasvoilleni. Ja ennen kaikkea väri, jota olen käyttänyt läpi elämäni, ja vaatteita olisi minulla vaikka muille jakaa juuri tuossa nimenomaisessa värissä. Erityisesti biletysvaatteita. Sen sijaan, että olen avustamassa Helsingin toisen päivän joukkokohtauksissa, kirjoitan tätä blogia ja matkustan toisaalle.

Lahden joukkokohtausten kuvauksissa ensin toisessa paikassa tarkistettiin avustajien meikki ja asukokonaisuudet. Ne, kenellä oli tarvetta näihin, saivat apua maskeeraajalta ja puvustushenkilökunnalta. Itselläni päivä oli lähinnä odottamista. Vain laukku ja pinkki bolero jäivät pois. Helsingin joukkokohtauksien kuvauksissa pääsimme heti kuvauslokaatiopaikalle, jossa puvustus tarkisti vaatteemme. En osaa sanoa oliko hyvä vai huono asia, että puvustaja muisti minut aiemmasta joukkokohtauskuvauksesta. Kaipa se kuitenkin hyvä asia, että muistetaan. Leopardimekko sai tällä kertaa vaihtua paljettimekkoon, kun muuntauduin merenneidoksi. Meikkaus- ja hiustenlaittopisteellä pääsin vain piipahtamaan kuullakseni olevani valmis. Vaikka aina manataan elokuvanteossa oman vuoron odottamista, juuri tuo odottaminen on loistava hetki jutella erilaisten ihmisten kanssa ja tutustua uusiin tuttavuuksiin. Lahden kuvauksissa avustajia oli niin paljon, että meidät jaettiin kolmeen osaan. Helsingissä taas meitä monistettiin, kun avustajia oli vain yksi kolmasosa Lahden avustajien määrästä. Keikathan molemmissa olivat mitä mahtavimmat, sillä jengi oli heti messissä, ja bileet lähti välittömästi käyntiin. Moni artisti olisi tilanteesta hyvin kateellinen, ja omalla kohdallaan enemmän kuin fiiliksissä. Tiettyhän emme kokeneet koko keikkasettiä, vaan molemmissa veivattiin vain tiettyä biisiä, sitä aikakaudelle ominaista Cheek-kipaletta. Tämä sitten kuvattiin eri kuvakulmista.

Myönnän olleeni melkoisen skeptinen, kun kuulin Jare/Cheek/Jereksi valitun Antti Holman. Lahdessa en sitä enää ollut. Antti Holma räppää kuin Cheek, rytmiikaltaan, tavaltaan ja esiintymiseltään, olemus on kuin Jere ”Mohikaani” Tiihosella. Kuvaustauoilla hänestä ei ottanut selvää, olivatko eturiville tarkoitetut heitot ja läpät Antti Holman vai Cheekin suusta. Toinen, joka pisti silmään täydellisyyttä hipovalla näyttelijäsuorituksellaan, oli Kimi Vilkkula. Hän oli niin Lahden kuin Helsingin kuvauksissa kuin itse suuruus, Brädi. Eleet, ilmeet, jopa tapa pitää silmälaseja käsissään. Kapahan se siinä. Niin vuonna 2003 kuin 2008.

Joukkokohtauksiin avustajana osallistuminen on upea kokemus. Vaikka siihen osallistuukin vain kokemuksen takia, olisi kiva kokea sitä arvostettavan. Onneksi Helsingin joukkokohtauskuvauksissa oli hyvä tunnelma, sillä se pelasti aika paljon brandikuvaa, ja varmasti monen fiilistä. Liian myöhäinen informaatio ja koko päiväksi ilmoittautuneille luvatut, mutta niin monelta aamun kuvauksiin valitsemattomilta saamatta jääneet leffaliput, vaikuttivat todella omiin tunnelmiin. Enkä ollut ainoa. Olisi noiden takia voinut jäädä tulematta laisinkaan, sillä omaa aikaansa ei viitsisi antaa, jos sen antamisen arvoa ei osata osoittaa. Ymmärrän, että leffaproduktiossa ydinporukalla on kiire, mutta jos yksi henkilö ei ehdi reagoimaan kaikkiin ilmoittautuneiden sähköposteihin, niin kuin nyt näytti myös käyneen, eikä lähettämään tarpeeksi ajoissa puvustus- ja aikatauluohjetta, niin silloin pitää olla useampia, jotka hoitavat avustajien informoimista. Ei kaikilla ole heti vaatekaapista ottaa juuri oikeita vaatteita, eikä kaikki tule vain kuvauspaikkakunnalta, niin siksi informaation olisi hyvä tulla mahdollisimman ajoissa. Helpottaisi myös työtä itse kuvauspaikalla ja veisi vähemmän aikaa.

Ajan arvostuksen osoittaminen on aitona välittämisenä osa hyvän brandikuvan hoitoa. Se myös antaa itselle lopulta enemmän kuin kiireessä jätetyt vastaamiset ja liian myöhään annettava informaatio. Joukkokohtauksiin osallistuvat eivät anna vain aikaansa itse joukkokohtauksissa, vaan, erityisesti me naiset, kulutamme aikaa meikaten ja valiten niitä asuja, koruja ja laukkuja, jopa tunteja. Myös matkustamiseen ja ajan järjestämiseen menee oma aikansa. Ei riitä, että vain jotkut saavat elokuvaliput, jotka luvataan joukkosähköpostissa. Niin kuin Cheek räppää: ”Jos jotain luvataan, se pitää, ja jos ei pystytä, ni sit ei ees luvata mitään.

Taisi Team Cheekin aktiivisuus yllättää elokuvan tekijät. Myös se näyttää tulleen yllätyksenä, että tämä joukkio kommunikoi keskenään ja tietää asioista enemmän kuin, mitä kullekin erikseen infoa on annettu.  Mutta vielä on mahdollista vaikuttaa positiivisesti elokuvan brandikuvaan ja leffan markkinointiin. Hyvä keino on toteuttaa avustajille ennakkonäytökset esimerkiksi Lahdessa, Tampereella, Helsingissä ja Turussa viikkoa ennen varsinaista ensi-iltaa. Kun sadat, elleivät peräti tuhannet, avustajat jakavat ennakkonäytöstunnelmiaan sosiaalisessa mediassa tägäämällä Finnkinon, Helsinki-Filmin, Veljeni vartijan ja Cheekin, saa elokuva paljon ilmaista markkinointia. Lisäksi avustajat pääsevät näkemään jälleen uusia tuttavuuksiaan ja jakavat uudestaan keskenään hienon kokemuksen.

Tauolla ollessani muistui mieleeni, miten aikoinaan opiskelijatuotantoon hoidin ilmaisen lämpimän lounaan kahdellesadalle avustajalle. Kuuluu yhä edelleen kärkeen asioissa, joita voin pitää upeina saavutuksinani. Lahden kuvaukset osoittivat taas kuinka Team Cheek hoitaa. Niin kuin taannoin Yle X:n haastattelussa Cheek sanoikin, ettei Team Cheek pidä niin paljon meteliä itsestään, mutta kun Cheek tarvitsee apua, se massa vyöryy ja jyrää kaiken. #teamcheekhoitaa-häshtäg pitää paikkaansa.

Takaisin

© 2015/2020 Reetta Uusikulku Kaikki oikeudet pidätetään.

Luotu Webnodella