Puolenpäivän panostus

Nainen harjaa maskaraa ripsiinsä, sipaisee kulmageeliharjalla kulmakarvat ojennukseen ja peitepuikolla kiiltävät kohdat piiloon kasvoissaan. Hän asettelee kaulakorun ja hiukset vielä hyvin peilin edessä. Hän ottaa kameran käteensä ja siirtyy sohvalle. Asetuttuaan hyvin hän alkaa puhua kameralle. Ottoja syntyy – useita. Hän puhuu vahvuuksistaan, osaamisestaan, jopa positiivisesta elämänasenteestaan. Vihdoin hän on tyytyväinen saldoon. Hän siirtyy läppärin ääreen ja alkaa käydä materiaalia läpi: Voisiko tuota kohtaa käyttää, entä tuota? Jos tuon siirtäisikin tuon toisen eteen ja leikkaisi tuon toisen tuosta taas tuohon kohtaan.

Editointi sujuu jo nopeammin, sillä otokset ovat pidempiä ja soljuvampia kuin aiemmin. Jo parin kerran jälkeen on luontevampaa puhua kameralle, vanhat editointitaidot ovat tulleet selkäytimestä, ja mimmi selvästi rakastaa tuota hommaa! Onpahan jotain, mistä inspiroitua. Jopa vlogin aloittaminen on käynyt mielessä.

Vielä PowerPoint esille, alkaa hakemuksen ja ansioluettelon oikolukeminen. Ei saa olla kirjoitusvirheitä, ne eivät kuulu hänen tyyliinsä. Hakemustaan ja ansioluetteloaan hän kehittää koko ajan. Nyt hän miettii tekstiä, käy läpi, mitä haetaan. Hän tarkistaa asetukset ja värit, kaikki pitää olla tarkasti oikeat. Miten voi ilmaista selkeämmin muuttovalmius? Tällä hetkellä se lukee kotikunnan yhteydessä. Onneksi tämä haku on sijaisuus, sillä muuten pitäisi ratkaista, miten ilmaisee, ettei mahdollisen työnantajan tarvitse pelätä äitiyslomaa tai perhevapaita. Vielä muunto pdf-muotoon.

Onko teksti liian totisesti tehty – No, videohakemuksessa on vähän enemmän ”pilkettä silmäkulmassa”. Pitää vielä ladata se pilvipalveluun. Paitsi, että hakemus pitää jättää nettilomakkeen muodossa. Hakemuslomaketta täyttäessään hän käyttää Word-tiedostoa, johon hän on tallentanut opiskelu- ja työhistoriatietonsa sekä erilaisia kuvaustekstejä säästääkseen aikaansa, edes vähän. Pitää vain miettiä, mihin kohtaan laittaa videohakemukseen olevan linkin, sillä tiedostoja ei voi laittaa kuin pdf-muodossa. Tällä kertaa se tuntuu luonnollisemmalta laittaa itsensä esittelyn kohtaan.

Sitten on enää tekstin tarkistus. Jaahas, tällä lomakkeella ei olekaan mahdollisuutta hakemuksen esikatseluun, hän tuhahtaa itsekseen. Ei muuta kuin taaksepäin klikkailua ja tekstien lukemisen jälkeen taas seuraava, seuraava, seuraava. Lopulta hän pääsee sivulle, mistä löytyy lähetä-painike. Sinne meni. Ties kuinka mones hakemus. Vihdoin! Puolipäivän työn tuloksen saa tietää muutaman päivän päästä: Tuleeko soitto vai puoliautomaattinen sähköpostiviesti.

Tällä välillä yksi ystävä on vinkannut vapaaehtoistyöstä tapahtumassa ja toinen johtajakoulutuksesta. Kolmas tuttu kyselee viestissään milloin muutat, kun läksiäisetkin jo pidit. Nainen avaa sähköpostinsa tarkistaakseen työpaikkavahtien ilmoitukset. Uudet viestit ovat edellisistä hakemuksista paluupostia: ”Et tällä kertaa ollut jatkoon valittujen joukossa.” ”Jatkoon on valittu X määrä YYY määrästä.” On hän saanut soittojakin haastatteluihin, mutta sen jälkeen on ilmoitettu, että kokonaisuudessa meni hyvin, mutta emme nyt valitse silti sinua tai sinulla ei ole kokemusta juuri tältä alalta. Niin, työhönvalmentaja ehdotti hakemaan markkinointitehtäviin muualle, kun kulttuurialalla ei juuri nyt ole niin paljoa töitä tarjolla. Markkinoinnin perusperiaatteethan ovat samat alasta riippumatta. No, työnantajien mukaan näin ei kuitenkaan ole. Nainen havahtuu ajattelemasta, että miten sitä kokemusta voi saada, jos sitä ei anneta. Sama kysymys pyöri hänen mielessään jo opiskelujen alkuvaiheessa yli vuosikymmen sitten, ja viimeisemmästä opinnostakin jo muutama vuosi aikaa.

Nainen jää miettimään, mikä häntä eniten ärsyttää tässä tilanteessa. Sekö, että työnantajat eivät voi vastata kysymykseen miksi ei niin, että se tarjoaisi mahdollisuuden hakijalle kehittää itseään, vai sekö, että aina pitää aloittaa alusta, antaa koko sydämensä, ja sitten saa ei-vastauksen? Toisaalta välillä hänestä tuntuu, ettei jengi tajua, miten paljon tähän aikaa kuluu. Häntä kuitenkin eniten ärsyttää, että tällä maalla on varaa pitää ammattitaitoisia ihmisiä poissa työelämästä. Nainen katsoo kelloa, puoli kaksitoista. Aina päivät vain vierii. Hän menee pesemään ripsensä puhtaiksi ja miettii: Voisiko hakemukseen laittaa, että kesävaatteet olen jo pakannut muuttoa varten. Voi, kun joku tajuaisi mun hyvyyden, potentiaalisuuden ja tavan hoitaa työni, hän toivoo harjatessaan hampaitaan.

Työn hakeminen on kliseisen sanonnan mukaan itsensä myymistä, osaamisensa myymistä. Ennen kaikkea se on brandaamista. Sen kai osaan, mutta miksi sitten en kelpaa yhdellekään työnantajalle. Hän miettii muita haastatteluissa käyneitä – ryhmähaastatteluun osallistuneita ja ennen häntä ovesta tulleita. Joo, ei musta saa suorahiuksista mustaan jakkupukuun pukeutuvaa tyyppiä, mutta ei se nyt voi määritellä mua huonommaksi? Vai voiko? Musta on liian voimakas väri mun vaaleaa ihoa vasten. Pukeutumisneuvoja sanoi jo kymmenen vuotta sitten, että mä oon yksi harvoista, joka voi kantaa kolmea eri väriä. Mutta en mä räikeästi pukeudu haastatteluihin, viimeksi oli luumunvärinen neuletakki, sitä edellisellä kerralla valkoinen mekko. Olikohan tuossa videohakemuksessa pinkkitoppi lilan puseron alla liikaa, hän miettii sammuttaessaan valot ja kääriytyessään peiton alle. Olisi pitänyt kertoa, miksi tuo kaupunki on minulle entuudestaan tuttu!