Elämänkuvat – elämys tuskan tunteesta valoon

11.08.2019 17:30

Elokuun ensimmäisenä päivänä Isonkyrön keskiaikaisesta kirkosta muuntautui ooppera-areena, jonka esityksen sisään katsoja pääsi kuin virtuaalilaseilla toiseen maailmaan. Oikeastaan esitys alkoi jo kirkkomaan pihalta, kun keskiaikaiseen tapaan huudeltiin Lehmijokista kaljaa ja muuta tarjottavaksi. Työmiehet olivat hakkuineen kirkon kiviseinän parissa pakertamassa.

Kirkkaasta auringonvalosta pimeään asehuoneeseen astuessa ei oikeastaan kyennyt edes huomaamaan mustiin Korsholman Musiikkijuhlien asuihin pukeutuneita istuinalustoja tarjoavaa henkilökuntaa. Kirkkosalissa paikkaohjaajia oli oikeilla kohdilla neuvomassa ihmisille heidän paikkaansa. Myös penkkirivit oli hyvin merkitty.

Koska paikka oli mitä tunnelmallisin, ja esityksen yksi pääteema ovat maalaukset, ihmiset mielellään kuvasivat maalauksia, kirkon arkkitehtuuria ja veistoksia. Pohdinkin, että olisikohan opastettu kierros Pohjankyrön suurpitäjän vanhaan harmaakivikirkkoon ollut paikallaan ennen esitystä halukkaille. Se olisi antanut esitykseen varmasti enemmän. Selvästi aisti ihmisten olevan odottavissa tunnelmissa, sillä puheensorinasta erottui tulkintamahdollisuuksia teoksesta.

Kellon ollessa viittä vaille esityksen alkamisen orkesterit saapuivat paikalle soittimineen. Se viritti vielä enemmän tunnelmaan. Lopulta aikuiskuorot tulivat kirkkosaliin pääovesta ihastelua ilmeissään ja olemuksissaan laulaen kirkon valmistumisesta. Tästä lähtivät liikkeelle tarinat Maalarin luomisen tuskasta ja Mariian valon etsinnästä maalausten avulla, vuosisatojen limittyessä toisiinsa.

Olen tiennyt Waltteri Torikan olevan osaava ja karismaattinen laulaja, mutta hänessä on enemmän. Hänet aistii tilassa, vaikkei häntä näe. Kun Torikka astui ensimmäisen kerran kirkkosaliin, ennen ensimmäisenkään säkeen laulamista, hänen läsnäolonsa tunsi. Kun hän käveli ohitse pitkin kirkonkäytävää laulaessaan, ilmassa oli sähköisyyttä. En ole kenenkään muun artistin kohdalla kokenut mitään vastaavaa. Karismaattisuus, vahva aura ja mahtava ääni upeissa puitteissa luovat tunnelman aistimiselle valtavan suuren latauksen. Torikka osaa esittää vaikuttavasti luomisen tuskaa ja Maalarin raskasta taakkaa. Päivi Nisulan ääni on kirkas ja tunnerikas. Hän kuvastaa hyvin tuskaa ja toivottomuutta, mutta myös toiveikkuutta ja sisäistä rauhaa.
 

Ihastuttavan lapsikuoron ja veistoksellisten, graniitin harmaiden tanssijoiden ilmaisukyvykkyys luovat siltaa Maalarin ja Mariian kipuilujen välille. Lapsikuoron tyttöjen erilaiset letit sopivat niin keskiajalle kuin nykypäivään. Ajattomuudesta kielii teoksessa myös tanssijoiden koruttomuudessaan ja veistomaisuudessaan näyttävät asut. Asustuksissa muuten on huomioitu vuosisatojen eroavaisuus – Mariia on pukeutunut selkeästi tähän päivään. Maalarin viimeisessä kohtauksessa käyttämä puku tosin on minusta ehkä liian moderni ollakseen keskiaikainen.
 

Hienona elementtinä tuskan ajan jälkeen uuden elämänvaiheen ja toivon merkkinä teoksessa on koivunoksien suuntaaminen ylöspäin käsissä kuorojen saapuessa. Myös kynttilät ja Mariian asun vaihtuminen mustasta valkopohjaiseen mekkoon kuvastavat mielialan muutosta valoisammaksi. Pidän myös hyvänä ratkaisuna sitä, etteivät kuorot olleet kirkon etuosassa silloin, kun on ollut pääosan esittäjien vuoro viedä eteenpäin heidän hahmojensa tarinaa.

Esitys on rakennettu vähäeleisesti mahtipontiseksi. Pienillä asioilla kerrottiin paljon: kynttilät, koivunoksat, ilmeet, asennot ja puvut. Minimalistisuus tuli esille myös valaistuksessa, joka antoi tilaa tapahtumapaikalle ja esittäjien ilmaisuvoimalle. Vaikuttavaa oli myös aikuiskuorojen ilmaisukyvykkyys ihastelulle, ihmettelylle ja innostuneisuudelle uudesta kirkosta ja maalauksista. He eivät olleet vain kertomassa tarinaa, vaan osana eläytymässä siihen. Lapsikuorolla ei niinkään ollut tällaista osaa.

Kantaesityksen loputtua koko kirkkosalillinen yleisöä nousi seisomaan jo aplodien alussa, eikä niille ollut tulla loppua. Teos tallennettiin, joten toivon sen pääsevän laajaan esitykseen. Itsestäni ainakin tuntuu väärältä, että näin näyttävän ja huolitellun esityksen on päässyt näkemään vain pari kirkkosalillista väkeä. Mielestäni tämän ansaitsisi nähdä mahdollisimman moni teoksen erinomaisuuden vuoksi. Elämänkuvat jopa lähenteli täydellistä kulttuurillista nautintoa. Esityksen jälkeen monet yleisössä kehuivatkin kokemaansa.

On hienoa, että tällaisia suuritöisiä teoksia toteutetaan, vaikka se vaatiikin monen ihmisen työpanoksen useiden tuntien, viikkojen ja kuukausien ajalta. Tanssijat Viivi Sjöblom, Miika Alatupa ja äitiyslomalla ensimmäisessä oopperapestissään ollut Sara Sellberg ovat harjoituksissa luoneet hienon tanssin kielen, joka piirtää ajattomuuden, aistillisuuden ja ajoituksellisuuden harmoniaa. Seinäjoen ja Vaasan kaupunginorkesterit ovat harjoitelleet omaa osuuttaan, teoksen musiikillisen taustan huomattavaa, mutta samalla huomaamatonta tunnekuvausta, niin yksin kuin yhdessä sekä kuorojen ja artistien kanssa kapellimestari Anna-Maria Helsingin johdolla. Artistit Torikka ja Nisula ovat paneutuneet osiinsa tahoillaan ja yhdessä muiden kanssa omista muista kiireistään huolimatta. Vaasan oopperankuorot ja Kuula-opiston lapsikuoro ovat harjoitelleet Anton Ylikallion johdolla jo alkuvuodesta saakka. Olen erittäin kiitollinen saadessani nähdä keväällä kuoron harjoitukset, ja miten pienistä nyansseista syntyvät kallisarvoiset esityksen osat. Nyt teoksen yhteydessä tuntui todella sykähdyttävältä kuullessani harjoituksissa kuulemani laulut kokonaisuudessaan uudestaan valmiina.  

Mika Nikander on huolehtinut kuorojen valmennuksesta ja koordinoimisesta, Taina Relander on vastannut puvustuksesta, Mari Tuhkanen on hoitanut maskeerauksen ja Jakob Löflund on toteuttanut valaistuksen. Mitään ei tietenkään olisi ilman säveltäjä Olli Kortekangasta, Liberetto Pia Perkiötä sekä ohjaaja Ville Saukkosta, jotka ovat lähteneet toteuttamaan teosta neljä vuotta sitten pelkästään Irma Rewellin idean pohjalta.

On arvostettavaa, että Etelä-Pohjanmaan maakuntarahasto tilasi juuri tämän esityksen. Tämä on varmasti yksi parhaimmista tavoista lähettää kiitos pilven reunalle Irma Rewellille hänen tekemästään työstä Etelä-Pohjanmaan maakuntarahastossa ja sen alueella kulttuurityön hyväksi. Kymmenen vuotta sitten, edellisenä vuonna ennen menehtymistään, Rewell esitti idean Isonkyrön Vanhan kirkon seinämaalauksiin perustuvasta teoksesta juurikin Etelä-Pohjanmaan rahastolle. Nyt se pääsi näytettäväksi Korsholman Musiikkijuhlien päätösesityksenä kunnioitettavana, aistikkaana ja suurenmoisena konkreettisena teoksena.

Kuvat tämän kirjoituksen yhteydessä on ottanut Johan Hagström /Hagström Media Korsholman Musiikkijuhlien kirjoituksissa käytettäväksi.
Isonkyrön Vanhan kirkon tarina luettavissa täältä.

 

Takaisin

© 2015/2020 Reetta Uusikulku Kaikki oikeudet pidätetään.

Luotu Webnodella